keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 6. luukku

©Niina T. / Yöpöydän kirjat

Suomen itsenäisyysjulistus.
Vihdoinkin on koittanut se päivä, jota ollaan hehkutettu koko vuoden ajan: Suomen sadas itsenäisyyspäivä. 6. joulukuuta 1917 Suomen eduskunta äänesti senaatin laatiman itsenäisyysjulistuksen puolesta äänin 100-88. Itsenäisyys ei ollut kuitenkaan tuolloin suuri riemun aihe, sillä kansakunta oli jakautunut kahtia: senaatin ja Suomen kansanvaltuuskunnan väliset erimielisyydet eskaloituivat vajaan kahden kuukauden päästä itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä sisällissotaan, jonka aiheuttamat haavat eivät ole vieläkään täysin parantuneet.

Luin reilu viikko sitten Petri Tammisen kirjan Suomen historia, joka koostuu tavallisten suomalaisten kertomuksista maamme itsenäisyyden varrelta. Minuun vetosi tarinoiden arkisuus ja kirja sai minut pohtimaan maan historiaa sukuni sekä oman itseni kautta. Ajattelinkin, että voisin jakaa omia muistojani ja kokemuksiani näin juhlavuoden kunniaksi.

~~~~~~

Minulla ei ole suvun muistoja aivan Suomen itsenäistymisen hetkiltä, mutta 95-vuotiaana kuollut mummoni, isoäitini äiti äidin suvun puolelta, syntyi vielä Venäjän valtakunnan kansalaiseksi ja oli taaperoiässä itsenäisyysjulistuksen sekä sisällissodan aikoihin. Tiedän, ettei kukaan isäni puolen sukulaisistani ole osallistunut sisällissotaan, mutta kuulemma äidin puolella osa sukulaisistani on taistellut punaisten puolella. He onnistuivat välttämään kuin ihmeen kaupalla teloittamisen, mutta sen enempää en heidän vaiheistaan tiedä.

Toiseen maailmansotaan minulla sen sijaan on suora linkki: isäni vanhemmat olivat sodan kokenutta sukupolvea ja vaarini oli jatkosodan veteraani. Mummini ei ollut mukana sotatoimissa, vaan auttoi perheensä maatilalla. Vaarini ei puhunut sotakokemuksistaan - sen sijaan lapsuudestaan ja pula-ajasta hän, kuten mumminikin, kertoi historiannälkäiselle pojantyttärelleen erittäin mielellään. Valtio pakkolunasti maanviljelijöiltä tietyn osuuden heidän eläimistään ja viljastaan, mutta monella - myös minun isovanhempieni perheillä - oli laittomia eläimiä piilotettuna metsään. Kyläyhteisö oli kaksinaamaisen solidaarinen: jos naapurit saivat tietää eläimistä, niistä ilmoitettiin, mutta jos tarkastaja tuli kierrokselle, kaikkia varoitettiin etukäteen. Vaari kertoi myös, miten sai ostettua pula-aikana pukuliikkeen parhaan puvun, koska hänellä oli antaa maksuksi voita - rahalla ei ollut suurta arvoa tuolloin. Isovanhempani ovat pitäneet tallessa ostokorttejaan tuolta ajalta ja ne ovat minulla seinällä vaarin tekemissä kehyksissä.

Pula-ajan ostokortteja.
©Hande

Äitini vanhemmat kuuluvat taas suuriin ikäluokkiin, jotka syntyivät toisen maailmansodan jälkeen. Hekin ovat maaseudun kasvatteja ja heiltä olenkin kuullut enemmän tarinoita tavallisesta maalaisperheen arjesta sekä heidän koulukokemuksiaan. Kaikki isovanhempani isäni äitiä lukuunottamatta ovat käyneet vain kansakoulun - mummini ei saanut edes sitä, vaan hän kävi vuoden kiertokoulua. Kaikkien kertomuksissa on mukana kova kuri sekä mielivaltaisia opettajia, jotka turvautuivat myös väkivaltaan pitääkseen oppilaansa "herran nuhteessa". Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan kamalaa: äitini äiti oli niin lahjakas oppilas, että hänen opettajansa vieraili perheen kotona vedotakseen mummini vanhempiin, jotta he laittaisivat mummini oppikouluun. Mummini perheellä ei ollut kuitenkaan varaa lähettää tytärtään sinne, joten hänkin sai tyytyä neljän vuoden koulutukseen.

Suomi kohosi vaikeuksistaan yllättävän nopeasti sotien jälkeen: minun vanhempani syntyivät jo hyvinvointivaltioon. He kumpikin aloittivat kansakoulussa, mutta heidän kouluaikanaan koulutussysteemi lakkautettiin peruskoulun tieltä. Toisin kuin omat vanhempansa, he saivat mahdollisuuden myös jatkokouluttautua. Isäni perhe oli muuttanut jo ennen isäni syntymää työn perässä maalta kaupunkiin, mutta äitini oli suoraan alenevassa polvessa sukunsa ensimmäinen kaupunkiin muuttanut - hän muutti kotoa jo teini-ikäisenä, koska oli saanut työpaikan kaupungista.

Tästä päästäänkin minun elämänkaareeni: kun synnyin, Suomi kamppaili laman kourissa. Se kosketti minunkin perhettäni, mutta onnistuimme porskuttamaan vaikeiden aikojen läpi. Ensimmäiset muistikuvani Suomeen suuressa mittakaavassa liittyviin tapahtumiin ovat kuitenkin positiivisia: olin kuusivuotias, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi. Tiesin, että Halonen oli Suomen ensimmäinen naispresidentti ja olin riemuissani uutisesta - se lisäsi itsevarmuuttani ja uskalsin ajatella, että minustakin voi tulla mitä vain haluan.

Kun olin pieni, meillä oli monta vuotta lankapuhelin. En muista tarkkaa vuotta, mutta joskus 1900-2000-lukujen vaihteessa perheeseemme rantautuivat myös matkapuhelimet. Äidin ensimmäisessä kännykässä oli matopeli, johon minä ja siskoni miellyimme ikihyviksi: kun äidin puhelimen akussa oli enää vain yksi palkki jäljellä, saimme aina pelata siskoni kanssa akun loppuun - vuorot vaihtuivat aina, kun toinen hävisi. Muistan myös, kuinka vuonna 2002 Suomen valuutta vaihtui markasta euroon. Tammikuussa isä antoi minulle ja siskolleni omat, uutuuttaan kiiltävät euron kolikot. Minusta tuntui hienolta pitää kolikkoa kädessäni - tosin minusta viiden markan kolikon saimaannorppa ja kymmenen markan kolikon metso olivat hienompia kuin euron kolikon kuva. Tuomitsin myös uusien seteleiden kuvat paljon tylsemmiksi kuin markkojen. Vuonna 2003 sain ikioman kirjastokorttini - minunlaiselleni kirjojen ystävälle tämä oli suuri hetki, ja minusta tuntui voimakkaalta, kun tajusin pääseväni käsiksi kaikenlaiseen tietoon, ja vielä ilmaiseksi. Ensimmäinen kirjastokorttini on käytössäni vieläkin.

Lordi Euroviisuissa.
©Eurovision 2006/EBU
En ole koskaan ollut suuri Euroviisu-fani, mutta vuoden 2006 muistan oikein hyvin. Kun sain kuulla, että Lordi edustaisi kisassa Suomea, tunsin suurta myötähäpeää ja olin aivan varma, että yhtye nolaisi suomalaiset lopullisesti. Kismiintyneenä tästä käänteestä (ja koska olin tunnollinen koululainen), päätin jättää finaalilähetyksen väliin ja mennä ajoissa nukkumaan. Uneni häiriintyi, kun äiti ryntäsi huoneesen keskellä yötä ja huudahti: "Et ikinä arvaa, kuka voitti Euroviisut!" Mutisin unenpöpperöisenä jotain kysymyksentapaista, johon äiti vastasi salamana: "Suomi voitti!" Uneliaisuuteni oli tyystin tiessään, pomppasin sängystä ja ryntäsin olohuoneeseen katsomaan Lordin voittohuumaa televisiosta. Vasta, kun näin kaiken televisioruudulta, uskoin Suomen voiton olevan totta. Seuraavana maanantaina koulussa ei puhuttukaan muusta kuin Lordista.

Elämääni puhuttelivat myöhemmin vielä muun muassa Jokelan ja Kauhajoen vuosina 2007 ja 2008 tapahtuneet kouluampumiset - ne vaikuttivat suuresti käymieni koulujen toimintatapoihin silloin ja myöhemminkin. Siihen mennessä olin elänyt jonkinlaisessa turvallisuudentunteessa, johon ei tosiaankaan kuulunut sellaista vaihtoehtoa, että joku voisi tulla kouluun ampumaan muita. Elämä kuitenkin jatkui normaalisti, vaikkakin mieleni oli entistä avartuneempi. 2010-luvulle päästäessä pääsin riemuitsemaan Suomen toisesta jääkiekon maailmanmestaruudesta - olen ollut olemassa ensimmäisenkin mestaruuden aikaan, mutta olin niin pieni, etten muista siitä mitään - katsoin ottelua televisiosta ja muistan sen käsinkosketeltavan jännityksen, kun tajusin, että Suomi voi voittaa. Kun lukema 6-1 vahvistui, nauroin katketakseni sille, miten Suomi voitti kultaa jo toisen kerran Ruotsin kustannuksella - ja kuinka Ruotsi oli lähtenyt loppuotteluun jälleen kerran ylimielisesti ja joutui nöyrtymään.

Vuonna 2012 minusta tuli sukuni ensimmäinen ylioppilas suoraan alenevassa polvessa. Lakkiaispäivä oli yksi elämäni onnellisimmista, sillä olin tehnyt kovasti töitä lukion suorittamisen eteen ja sain vihdoinkin pistää päähäni sen "kapteenin hatun", josta olin pikkulapsesta asti haaveillut. Luulin ylioppilaslakkia pienenä merikapteenin hatuksi, siitä tulee tuo edellä käyttämäni nimitys - päätin taaperoikäisenä meneväni lukioon vain siksi, että saisin tuon hatun - yllättävän hyvin piti alle kouluikäisen minun päätös teini-ikään. Lukion jälkeen tein muutaman vuoden välipysähdyksen työelämässä ja nyt tarinani jatkuu korkeakoulutuksen merkeissä - mitä Suomelle tulee tapahtumaan sinä aikana, jää nähtäväksi.

~~~~~~

Eilisen joulukalenterin luukun tarjoili Kirja vieköön! ja huomiseen luukkuun pääsee kurkistamaan Pauline von Dahl-blogista.

Onnea 100-vuotiaalle Suomelle ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

©Hande

6 kommenttia:

  1. Pidin Petri Tammisen kirjan tyylistä kertoa omia muistoja historiallisiin tapahtumiin viitaten. Muisteluasi oli mukava lukea. Rauhallista itsenäisyyspäivää!

    VastaaPoista
  2. Mukavia muistoja sinulla. Nuo ruokakupongit ovat oikeita aarteita, hienoa että annat arvoa niille! Paljon on Suomi ja maailma sadassa vuodessa muuttunut. Vaikea on tulevia ennustaa, mutta toivottelen menestystä opinnoillesi. Ja tietenkin hyvää itsenäisyyspäivää, on tämä hieno päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli pysäyttävää tajuta lapsena, ettei ruoan ja muiden välttämättömyyksien saaminen ole aina ollut itsestäänselvyys - tämä selitti muun muassa sen, miksi mummi aina oikein tuputtamalla tuputti kaiken maailman ruokia ja herkkuja, kun kävimme heillä kylässä.

      Kiitos, hyvää itsenäisyyspäivää sinullekin! :)

      Poista
    2. Kiitos mukavasta luukusta! Minäkin aina välillä intaudun ajattelemaan sitä miten Suomi on muuttunut isovanhempieni ajoista. Isäni vanhemmat syntyivät molemmat ennen Suomen itsenäistymistä ja heillä olisi varmasti ollut monta tarinaa kerrottavanaan. Vaarini oli syntynyt jo 1909, joten hän varmasti olisi muistanut suht paljonkin ajasta ennen itsenäistymistä - tosin eteläpohjalaisen pikkupitäjän sivukylällä vaikutukset tuskin olivat järin näkyviä. :) Äitini vanhemmat ovat nuorempaa sukupolvea, ja joskus mietinkin miten erilaisiin olosuhteisiin isän ja äidin vanhemmat ovatkaan syntyneet. Nykyään kehitys on niin nopeaa, että voin vain kuvitella tulevaisuudessa mahdollisten lasteni teinipuuskissaan pitävän minua auttamattoman vanhanaikaisena ja toteavan "sä ootkin syntyny joskus viime vuosituhannella". :-D

      Poista
    3. Mukavaa kuulla, että luukkuni on mieluisa. :) Oman suvun tarinat ja Suomen kehityskaari näiden tarinoiden kautta heijastettuna on todellakin antoisaa ja silmiä avaavaa.
      Minäkin olen herkutellut spekulaatiolla mahdollisten jälkeläisten reaktioista minuun ja näkemyksiini joskus hamassa tulevaisuudessa - ja sitä, miten todennäköisesti hoen ihan piruuttanikin lauseenpartta "Silloin, kun minä olin nuori..." :D

      Poista