J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

©Hande

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Tammi 2004

Kuten blogistani näkyy, osallistun Kirjan vuoden 2015 lukuhaasteeseen. En voinut vastustaa kiusausta, kun huomasin kohdan "kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä" - siihen oli pakko saada joku todella paksu kirja. Harry Potter ja Feeniksin kilta on sivumäärältään suurin omistamani kirja (1050 sivua). Olen lukenut teoksen nopeimmillani kahdessa päivässä, mutta päätin rikkoa ennätykseni - ja onnistuin.

Harry Potter ja Feeniksin kilta herätti minussa paljon muistoja, kun tartuin siihen uudestaan pitkän tauon jälkeen: se oli tämän kirjasarjan ensimmäinen osa, jota jouduin odottamaan puolta vuotta kauemmin. Olin nimittäin saanut muut osat tasaisin väliajoin joulu- ja syntymäpäivälahjoina. Tämän takia aloin ensimmäisellä kerralla lukea kirjaa hyvin jännittyneenä ja innoissani. Toisaalta mukaan sekoittui kauhua, sillä ennen suomennoksen ilmestymistä oli paljastunut erään tärkeän hahmon kuolevan ja oli pelottavaa arvuutella, kuka se heistä olisi.

Nyt olen lukenut teoksen neljä kertaa. Suhtautumiseni siihen on hiukan ristiriitainen: kirjassa on uusia, kiinnostavia hahmoja ja keskeisten hahmojen välinen vuorovaikutus kehittyy, mutta toisaalta Rowling käyttää joitakin minua ärsyttäviä kliseitä. Myös pari melko turhaa sivujuonta söi mielenkiintoani. Kirjan pituus ei ole tuottanut minulle koskaan ongelmia, vaikka monet kritisoivat kirjaa eniten siitä.

Kokonaisuutena pidän kuitenkin Feeniksin killasta. Septologian viides osa valottaa kiintoisalla tavalla, miksi Harry Potterista on tullut pimeyden lordi Voldemortin vainon kohde. Ihmismieli on aina kiehtonut minua ja Feeniksin killan lukemisen myötä lukija oppii ymmärtämään monien hahmojen motiiveja ja luonnetta paremmin kuin aiemmissa sarjan osissa. Pidän tästä osasta kaikista vähiten, muttei se ole silti missän nimessä huono kirja.

Arvosana: ✮✮✮✮

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

©Hande

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

Tammi 2001

Potter-maratonin puoliväli ylitetty! Olen edennyt siihen osaan, jossa lukija havahdutetaan taikamaailman synkkiin tulevaisuudennäkymiin: viimeistään Liekehtivässä pikarissa huomaa, miten suuressa vaarassa Harry Potter ja koko velhomaailma ovat. Neljännestä osasta eteenpäin Potter-kirjat eivät ole enää mitään pienten lasten luettavaa.

Minusta on hienoa, että taikamaailma laajenee edelleen, vaikka sarjasta on luettuna jo yli puolet. Tylypahka sekä taikamaailma ylipäätään jaksavat kiehtoa ja sarja tarjoaa yhä uusia ulottuvuuksia. Muun muassa henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa kehittyvät edelleen. Rowling on taitava käsittelemään suurta hahmokaartiaan - minun on helppo hahmottaa, kuka kukin on sekä miten he vuorovaikuttavat keskenään. On myös kiintoisaa huomata, miten tutuista hahmoista kuoriutuu esiin uusia puolia. Lisäksi minua jaksaa hämmästyttää edelleen, miten Rowling on onnistunut luomaan niin monta hahmoa, joihin kiinnyn - moni uusista tuttavuuksista osui ja upposi luettuani teoksen ensimmäisen kerran.

Itse tarina on mielestäni kiinnostavampi kuin Azkabanin vangissa. Aiemmin mainitsemani hahmokehityksen lisäksi suuri tekijä mielipiteelleni ovat kolmivelhoturnajaiset. Ne ovat kiintoisa kurkistus muiden kuin Iso-Britannian taikakouluihin sekä erinomainen jännitystä luova elementti. Liekehtivä pikari onnistuu myös mielestäni tähän mennessä kuvaamaan parhaiten päähenkilöiden arkielämää suuren juonikuvion rinnalla.

Septologian neljäs osa ottaa eniten kantaa erilaisuuden hyväksymisen puolesta. Vaikka se pysyy yhtenä tärkeimmistä teemoista koko sarjan ajan, Liekehtivä pikari julistaa suoraan erilaisuuden olevan rikkaus. Erityisesti minua koskettaa Rubeus Hagrid ja hänen asenteensa erilaisuuteensa:

Oon mikä oon, enkä häpee. "Älä ikuna häpee", mun isäpappa tykkäs sanoo, "jotkut pitää sitä pahana, mutta semmosilla ei kannata mieltään vaivata." Ja oikeessa se oli.

Minuun on aina vedonnut Potter-saagan moraaliset opetukset - etenkin oman itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Liekehtivää pikaria lukiessa tulee todella voimaantunut olo: minä olen minä ja ylpeä siitä.

Harry Potter ja liekehtivä pikari on erinomainen teos, joka johdattaa lukijan synkemmille vesille. Vaikka olen kahlannut nämä teokset useamman kerran läpi, voin tuntea jännityksen tiivistyvän entisestään: nyt pelissä ovat kovat panokset.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

©Hande

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Tammi 2001

Nyt on ollut sellainen vaihe menossa, että olen kyllä lukenut kirjoja, mutten ole saanut aikaisiksi kirjoittaa niistä arvosteluja. Töissä on ollut sen verran kiireistä, ettei ole ollut aikaa eikä voimia... Mutta nyt on luvassa jatkoa Potter-maratonilleni, sillä sormeni syyhyävät himosta kirjoittaa.

Moni sanoo Azkabanin vankia suosikikseen koko Potter-saagasta. En ole samaa mieltä, vaikka pidän tästä osasta (kuten muistakin). Kolmas kirja ei mene tarinassa vielä niin syvälle kuin myöhemmät osat. Lisäksi se tuntuu enemmän väliosalta, jonka kautta siirrytään viattomasta ja innostuneesta tunnelmasta synkkyyteen ja epävarmuuteen. Kaikki on vielä hieman keskeneräistä, joten suosikikseni kirja ei yllä.

Yksittäisenä teoksena Harry Potter ja Azkabanin vanki on mielenkiintoinen tarina. Se myös liittää Harryn taikamaailmaan tiiviimmin kuin aikaisemmin. Kerronta on edelleen hykerryttävää ja mukaansatempaavaa  - löytyy sekä huumoria että draamaa. Erityisen paljon minua viihdytti lukea pääkolmikon edesottamuksista opiskelun lomassa sekä saada selville lisää Harryn taustoista.

Septologian kolmas osa esittelee lukijalle monia uusia, kiehtovia hahmoja sekä taikaolentoja. Luettuani kirjan ensimmäisen kerran Remus Lupin nousi uusista hahmoista heti yhdeksi suosikeistani koko saagassa. Taikaolennoista ankeuttajat tekivät minuun suurimman vaikutuksen - ne ovat Rowlingin omaa käsialaa ja pakottavat ihmisen kurkistamaan mielensä synkimpiin sopukoihin. On myös mukavaa nähdä, miten jo entuudestaan tutut hahmot kehittyvät tarinan kuluessa.

Oli mukavaa lukea Harry Potter ja Azkabanin vanki pitkän tauon jälkeen. Se ei ole mielestäni sarjan paras osa, mutta hyvä se on silti. Nyt ei muuta kuin jatkamaan maratonia!

Arvosana: ✮✮✮✮½

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

©Hande

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Tammi 2001

Potter-saagan seuraava etappi saavutettu. Salaisuuksien kammio oli yhtä nautittavaa luettavaa kuin edeltäjänsä - tunnelma on edelleen ihanan raikas, vaikka Tylypahkan asema turvallisuuden tyyssijana onkin uhattuna koulun asukkaisiin kohdistuvien hyökkäysten takia. Lisääntyneestä jännityksestä huolimatta kaikki on vielä melko hilpeää ja Harry oppii edelleen uusia asioita taikamaailmasta ja sen tavoista sekä tutustuu uudenlaisiin taikaolentoihin. Myös lukijaan tarttuu velhopojan uteliaisuus - kirjasarjan toinen osa havahduttaa tajuamaan taikamaailman laajuuden ja monipuolisuuden. En voi olla ihailematta sitä omistautumisen määrää, jonka Rowling on käyttänyt kirjoittaessaan Harry Potterin vaiheista.

Salaisuuksien kammion parasta antia ovat sen henkilöhahmot, sekä vanhat että uudet tuttavuudet. Kutkuttavimpia uutuuksia ovat kotitonttu Dobby sekä pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart. Herra on niin ärsyttävä, ettei hänen toilailuille voi muuta kuin nauraa. Erityisen suurta nautintoa tuottavat kohdat, joista huomaa muiden opettajien suhtautumisen heidän omahyväiseen kollegaansa ja tämän edesottamuksiin.

"Minun ystävälliset, kortteja tuovat amoriinini!" Lockhart esitteli sädehtien. "Ne liikkuvat ympäri koulua ja toimittavat ystävänpäiväkorttinne perille! Eikä hauskuus tähän jää! Olen varma, että opettajatoverini antavat hekin osansa päivän tunnelmaan! Voitte kysyä professori Kalkarokselta, miten lemmenjuoma valmistuu! Ja kun aiheeseen on päästy, professori Lipetit tietää lumousloitsuista enemmän kuin kukaan muu tapaamani velho, tuo viekas vanha ukkeli!"

Professori Lipetit hautasi kasvonsa käsiin. Kalkaros näytti siltä, että ensimmäinen lemmenjuoman reseptin kyselijä pakotetaan ryyppäämään myrkkyä.

Kirjan tarjoama mysteeri on edelleen kiehtova, eikä haittaa ollenkaan, että tiedän lopputuloksen jo valmiiksi. On hienoa huomata, miten jo näin aikaisessa vaiheessa sarjaa sattunut tapahtumaketju onkin osa paljon suurempaa kokonaisuutta, jonka mittasuhteet hahmottaa kunnolla vasta myöhemmässä vaiheessa. Toisaalta Salaisuuksien kammiota lukiessa alkaa jo aavistaa, etteivät Harryn Tylypahkassa kokemat seikkailut ole mitään pikkujuttuja.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio on vielä lastenkirja (tosin erittäin hyvä sellainen), mutta se käsittelee vakavia aiheita, kuten orjuutta ja erilaisiin ihmisryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Se on varmasti yksi niistä seikoista, joiden takia kirjasarja vetoaa minuun edelleen. Lisäksi tässä osassa on Albus Dumbledoren suuri viisaus, joka on antanut minulle voimaa elämän vaikeinakin hetkinä:

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

©Hande

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Tammi 2001

On jouluaatto vuonna 2001. Avaan innoissani lahjapakettia, jossa on selvästi kirja. Kääreen alta paljastuu ensimmäinen osa kirjasarjasta, joka tulee muuttamaan elämäni täysin - tosin en tiennyt sitä vielä tuolloin. Aloin lukea kirjaa saman tien joulukuusen alla ja se oli menoa...

Olen lukenut velhopoika Harry Potterista kertovan kirjasarjan kokonaan viimeksi seitsemän vuotta sitten. Olin tämän vuoden maaliskuun alussa viikon Lontoossa, jolloin kävin Warner Brosin Harry Potter-studioilla. Siellä innostukseni Rowlingin luomaa taikamaailmaa kohtaan heräsi pitkän tauon jälkeen. Ja mikä olisikaan parempi keino ruokkia nostalgiannälkäänsä kuin aloittaa Potter-kirjojen maraton?

Petunia-täti sanoi usein, että Dudley muistutti enkelivauvaa - Harry sanoi usein, että Dudley muistutti porsasta peruukki päässään.

Septologian pariin oli helppo palata: Viisasten kivi vei minut jälleen kerran mennessään ensimmäisestä virkkeestä lähtien: teksti on ihanan soljuvaa ja helppolukuista. Lisäksi rakastuin jo ensimmäisellä lukukerralla Rowlingin tapaan käyttää runsaasti erilaisia kielikuvia - ne olivat edelleen yhtä herkullisia kuin 14 vuotta sitten luettuina. Vaikka olen lukenut Potter-saagan aloitusosan yli kymmenen kertaa, tutkin innoissani Harryn kanssa velhomaailmaa, nauran hykerryttäville sattumuksille ja jännitän hahmojen puolesta.

Mutta siitä hetkestä alkaen Hermione Granger oli heidän ystävänsä. On joitain asioita, joita ei voi kokea yhdessä ilman että rupeaa pitämään toisistaan, ja mahtavan vuorenpeikon kumauttaminen tajuttomaksi kuuluu niihin.

 J. K. Rowling on onnistunut luomaan myös monipuolisen henkilöhahmokaartin, joista löysin heti suosikkini: Harry, Dumbledore, McGarmiwa, Hermione, Hagrid, Fred ja George sekä Kalkaros (kyllä, professori Kalkaros kiehtoi minua jollain oudolla tavalla jo lapsena). Hahmoja syvennetään paremmin vasta myöhemmissä osissa, mutta jo Viisasten kiveä lukiessa huomaa niiden potentiaalin - he ovat kaikki omanlaisiaan persoonia, joilla on merkityksensä tapahtumien kulussa.

Olen lukenut viime aikoina melko synkkiä kirjoja. Harry Potter ja viisasten kivi on siitä kaukana. Harry on vasta 11-vuotias poika, joka tutustuu haltioituneena maailmaan, johon hän on tietämättään kuulunut koko ikänsä. Hän ei vielä tajua kunnolla merkitystään sodassa pimeyden voimia vastaan, vaan nauttii täysin siemauksin olostaan Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Kirjan viattomuus ja raikkaus ovat tervetullutta vaihtelua Ruandan kansanmurhalle sekä vaikealle lapsuudelle ahdasmielisessä pikkukylässä.

Potter-kirjoja on mukavaa lukea uudestaan: erityisesti pitkän tauon jälkeen oli mielenkiintoista huomata, mitä asioita romaanista muisti tai mitä oli päässyt unohtumaan. Minusta on mieltä lämmittävää, kun voin nauttia aikuisiällä teoksesta, jota olen lukenut pikkutytöstä useat kerrat. Ei ole siis hankalaa jatkaa kirjasarjan seuraavaan osaan!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

©Hande

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

Like 2010

Selailin kirjahyllyäni löytääkseni luettavaa ja nappasin Susan Fletcherin esikoisromaanin. Minulla on tapana ostella alennusmyynneistä kirjoja, jotka vaikuttavat juonensa osalta mielenkiintoisilta - luen niitä silloin, kun ehdin ja jaksan. Irlantilainen tyttö on yksi näistä niin sanotusti varastoon kerätyistä teoksista.

Kirja kertoo esikoistaan odottavasta Eve Greenistä, joka muistelee lapsuuttaan isovanhempiensa huostassa Walesin maaseudulla, Nuoren tytön elämä pienessä kylässä ei ole helppoa, sillä sen asukkaat eivät ole unohtaneet Even huonomaineista isää - miestä, jota Eve itse ei ole koskaan tavannut. Vasta vuosia myöhemmin hän on valmis kertomaan, mitä hänen asuinkylässään todella tapahtui tuolloin.

Tarina oli minusta mielenkiintoinen, mutta hiukan sekava. Aikakaudet vaihtuvat kirjassa varoittamatta, jolloin oli hankalaa pysyä juonessa kärryillä. Loppua kohden totuin tyyliin sen verran, ettei minun tarvinnut koko ajan pohtia, mistä vaiheesta elämäänsä Eve milloinkin puhuu. Lisäksi kirjan henkilöhahmot jäivät etäisiksi, eikä minulle muodostunut minkäänlaista kiintymyssuhdetta yhteenkään heistä. Mielestäni hahmot olivat suurimmaksi osaksi valjuja - ikään kuin pelkkiä kuoria tai haamuversioita itsestään. En löytänyt myöskään heidän joukostaan samastumiskohdetta.

Toisaalta Irlantilaisen tytön kieli on kiehtovaa: se on unenomaista ja kirjaa lukiessani minusta tuntui siltä, että olisin kulkenut läpi usvaisten maisemien. Romaani on proosaa, mutta teksti on hyvin runollista - unenomaisuus ja usvaisuus syntyvätkin näiden kahden tekstityypin yhdistämisen myötä. Kieli vaikuttaa vahvasti myös Irlantilaisen tytön tunnelmaan, joka on unenomainen ja hiukan salamyhkäinen. Kirjaa lukiessani minulla oli koko ajan tunne, ettei kertoja paljasta minulle aivan kaikkea.

Irlantilainen tyttö on kyllä oivallista täytelukemista, muttei yllä suosikkikirjojeni listalle. Aion kuitenkin perehtyä tulevaisuudessa Fletcherin muihinkin teoksiin, joista Noidan rippi löytyy valmiiksi yksityiskirjastostani.

Arvosana: ✮✮✮

Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin - pako Ruandan kansanmurhan keskeltä

Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin - pako Ruandan kansanmurhan keskeltä
Like 2011

Viimeisen kuukauden aikana töissä on ollut niin kiireistä ja väsyttävää, etten ole millään ehtinyt enkä jaksanut lukea kovinkaan ahkerasti. En ole myöskään jostain syystä pystynyt tarttumaan paksuihin kirjoihin - olen siis suosiolla valinnut ohuempia romaaneja luettavakseni, kun nyt kerta jaksan taas palata rakkaan harrastukseni pariin. Tämä romaani on odotellut lukemistaan  kirjahyllylläni jo parisen vuotta. Sitä on suositeltu minulle monet kerrat, joten päätin vihdoinkin tarttua siihen.

Pitkä matka paratiisiin on tarina siitä, kuinka Leah Chishugin onnistui paeta Ruandasta vuonna 1994 alkanutta kansanmurhaa pienen poikansa kanssa. Olen ollut tapahtumien aikaan hyvin pieni, mutta muistan vielä etäisesti kuulleeni uutisista termin "Ruandan kansanmurha" - se ei tosin sanonut minulle mitään, koska en edes tajunnut siinä iässä, mitä kansanmurha tarkoittaa. Tähän päivään mennessä tapahtuma on ollut minulle tuttu vain nimeltään: en ole tiennyt lainkaan, mistä koko jutussa oli kyse, paitsi tietenkin sen, että suuri määrä ihmisiä on menettänyt henkensä Afrikan valtiossa nimeltä Ruanda.

Aloitin Pitkä matka paratiisiin-kirjan lukemisen matkatessani aikaiseen aamuvuoroon. Väsymys pysyi lukemisen aikana loitolla, sillä jo teoksen alkumetreillä tunnelma on niin jännittynyt ja ahdistava, että oman uupumuksensa unohti. Tämä oli omiaan lisäämään tiedonjanoani: lukemista oli vaikea keskeyttää, sillä paloin halusta tietää, miten tarina jatkuu - etenkin, kun kyseessä on tositapahtumat. Onneksi tarinassa oli myös toiveikkuutta ja ilon aiheita, sillä muutoin se olisi voinut olla turhankin masentavaa luettavaa. Heittäydyin niin voimakkaasti mukaan Leahin vaiheisiin, että välillä tunsin olevani hänen mukanaan tapahtumapaikoilla - niin pelon, surun kuin ilonkin hetkissä.

Chishugin kirjoitustyyli on yksinkertaista, mutta mukaansatempaavaa. Hän ei jaarittele, vaan kuvailee asiat sellaisina kuin hän ne koki. Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti säilyttäen kuitenkin jännittyneen tunnelmansa. Tekstistä huomaa myös, miten nopeasti tuolloin vasta 17-vuotias Leah joutui aikuistumaan pelastaakseen itsensä ja pienen poikansa. Henkinen kasvu jatkui myös Afrikasta poispääsyn jälkeen: kuten minäkin olen havainnut monet kerrat, Leah oppi, ettei mikään ole täysin mustavalkoista.

Pitkä matka paratiisiin on loistava kuvaus ihmismielen sietokyvystä, selviytymisvietin voimasta sekä inhimillisyyden merkityksestä äärimmäisissä olosuhteissa. Se oli minulle myös perehdytystä Afrikan historiaan - minun on myönnettävä, etten tiedä aiheesta kovinkaan paljon. Opin siis paljon uusia asioita lukemalla tämän kirjan. Lisäksi romaani muistutti minua siitä, miten onnekas olen, koska satuin syntymään yhteen Pohjoismaista: minun ei ole tarvinnut pelätä henkeni puolesta ulkonäköni takia. Toisaalta jopa kaikkien niiden hirveyksien keskeltä löytyi ihmisiä, jotka olivat valmiita auttamaan ahdinkoon joutuneita - kaikkea ei ole siis menetetty.

Arvosana: ✮✮✮✮✮