 |
| ©Hande |
Kävin katsomassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan heti ensi-iltapäivänään 27.10 vietettyäni ensin noin kahdeksan tuntia Helsingin kirjamessuilla. Purin tuntojani seuraavana päivänä kanssabloggaajille ja moni heistä sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa arvio elokuvasta. En ole aikonut koskaan kirjoittaa blogiini elokuvista, sillä blogini on, niin, kirjablogi. Olinkin ensin hyvin vastahakoinen tähän, vaikken osaakaan sanoa syytä, mutta kun tarpeeksi moni bloggaajakollega sekä muutama ystäväni painostivat minua, päätin taipua. Halusin kuitenkin kirjoittaa ensin blogini kirjarästit alta pois - tuleepahan ainakin yksi puheenvuoro elokuvasta, kun pahimmat pölyt ovat jo laskeutuneet.
Tuntematon sotilas
Ohjaus: Aku Louhimies
Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017, Aku Louhimies, Mikko Tenhunen & Miia Haavisto
Käsikirjoitus: Aku Louhimies & Jari Olavi Rantala
Pääosissa: Eero Aho, Jussi Vatanen, Johannes Holopainen, Aku Hirviniemi, Samuli Vauramo, Hannes Suominen, Joonas Saartamo, Arttu Kapulainen, Andrei Alén, Juho Milonoff, Matti Ristinen, Paula Vesala
Menin katsomaan elokuvaa isäni kanssa - me olemme perheemme Tuntematon sotilas-fanit. Olimme päättäneet elokuvan julkistamisuutisen luettuamme, että menemme katsomaan teosta heti sen ilmestyessä. Odotukseni olivat korkealla, sillä elokuvasta oli puhuttu paljon etukäteen. Eniten odotin luvattuja kohtauksia Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitusversiosta, Sotaromaanista. Kun sali viimeinkin pimeni ja elokuva alkoi, kasvoni kääntyivät hymyyn: alku oli lupaava ja ehdin jo ajatella, että tämä elokuva on varmasti todella hyvä.
Voi, miten karvaasti petyinkään tämän lupaavan alun jälkeen! Tein suuremman luokan virheen ja nuolaisin liian aikaisin. Aivan päällimmäisenä huomioni kiinnittivät hahmot, tarkemmin sanottuna heidän mitäänsanomattomuutensa. Tuntemattoman sotilaan suola ovat sen lukuisat hahmot, jotka herättävät lukijassa erilaisia tunnereaktioita. Elokuvassa osa hahmoista oli mukana vain parisen minuuttia vain sen takia, että hän on kirjan henkilö - moni hahmoista otettiin mukaan vain kuolemaan, vaikka heillä olisi ollut tarinalle paljon muuta annettavaa. Myöskin enemmän ruutuaikaa saaneiden hahmojen kehitys jäi laihemmaksi kuin hernekeitto, jota sodan aikana sotilaille jaettiin: missä on muun muassa Kariluodon kasvu naiivista, yli-innokkaasta upseerista harkitsevaiseksi ja kunnioitetuksi johtajaksi tai Koskelan asteittainen pessimistisyyden lisääntyminen?
Elokuvaa katsellessani minulla alkoi pyöriä päässä lennosta keksimäni rallatus Saarioisten raivostuttavan mainoslaulun melodialla, ja se menee näin:
Tässä on sotilas X/jolla et tee mittään/kun se kohta kuolee/ mutta sen on pakko olla mukana/koska Väinö Linnan kirja
Rallatus tiivistää aika hyvin tuntoni filmatisoinnin hahmokaartista. Sen sijaan, että hahmoja olisi syvennetty, elokuvassa keskityttiin tapahtumiin ja mahdollisimman näyttäviin taistelukohtauksiin. Kuten kriitikko Juho Typpö kirjoitti 27.10 ilmestyneessä arvostelussaan Helsingin Sanomissa, sotaelokuvia on tehty tässä maassa niin monta, etteivät nämä taistelukohtaukset tee enää vaikutusta - haukotus oli monessa kohtaa minulla lähellä. Tarina etenee myös hyvin luettelonomaisesti ja tuntui pikakelausversiolta kirjasta: mahdollisimman paljon yritettiin mahduttaa mukaan ilman, että mihinkään keskityttiin kunnolla.
Lisäksi elokuvan tekijät suorastaan valehtelivat sitä mainostaessaan: Louhimies lupaili, että mukana olisi kohtauksia Tuntemattoman käsikirjoitusversiosta, Sotaromaanista. Olin odottanut näitä kohtauksia kaikista eniten, sillä sensuroiduista kohtauksista olisi saanut ammennettua paljon uutta näkökulmaa tuttuun tarinaan. Kun lopputekstit alkoivat pyöriä, en ollut nähnyt ainoatakaan kohtausta Sotaromaanista - niin hyvämuistinen en ole, että voisin sanoa varmaksi, oliko mukana yksittäisiä repliikkejä teoksesta, mutta kaikki kohtaukset käsikirjoittajan omia lisäyksiä lukuunottamatta löytyvät kustantamon siivotummasta versiosta. Ja missä ne monien vouhottamat höökipulveri- tai muut huumekohtaukset olivat? En huomannut edes hienovaraisia vihjauksia siihen, että sotilaat olisivat puurtaneet piristeiden voimalla. Toki nämä kaikki ovat voineet jäädä leikkauspöydälle, mutta silloin ei kannata mainostaa elokuvaa sellaisilla asioilla, joita ei takuuvarmasti ole siellä mukana.
HUOMIO! Seuraava osio sisältää lieviä paljastuksia elokuvan juonesta ja yksityiskohdista. Jos et halua tietää elokuvasta mitään, siirry kohtaan "juonipaljastukset päättyvät".
Ei Louhimiehen Tuntematon ole sentään silkkaa surkeutta: esimerkiksi Lasse Enersenin musiikki on loistavaa ja oli erinomainen tunnelmanluoja elokuvassa. Lisäksi pidin joistakin yksityiskohdista ja lisäyksistä, joita ei ole aiemmissa versioissa. Kunniamaininnan minulta saavat joulunvieton kuvaus rintamalla, Suen Tassun änkyttäminen - se syvensi erinomaisesti Rokan ja Tassun ystävyyttä ja ryhmädynamiikkaa - sekä Koskelan riehuminen humalapäissään Mannerheimin syntymäpäivänä: kun muut upseerit ovat saaneet hänet taltutettua, hän alkaa surkutella talvisodassa kaatuneiden pikkuveljiensä perään. Kohta kesti vain muutaman sekunnin, mutta oli erittäin sydäntäsärkevä ja hyödynsi Koskelan suvun tarinan kertovaa Täällä Pohjantähden alla-trilogiaa tavalla, jota ei aikaisemmissa filmatisoinneissa ole ollut (tosin Laineen elokuvassa ei olisi voinutkaan olla, koska trilogiaa ei ollut vuonna 1955 vielä olemassakaan).
Myös suurin osa näyttelijöistä teki loistavaa työtä, vaikka hahmot jäivätkin melko ohuiksi, ilmeisesti käsikirjoituksen vuoksi. Erityisesti pidin Eero Ahosta Rokkana, Jussi Vatasesta Koskelana, Hannes Suomisesta Vanhalana, Juho Milonoffista Honkajokena sekä Johannes Holopaisesta Kariluotona. He onnistuivat välittämään hahmojensa persoonia elokuvan antamien raamien puitteissa. Olin jännittänyt etukäteen etenkin tunntetuimpien näyttelijöiden kohdalla, tekevätkö he kunniaa Linnan hahmoille, mutta suurin osa sai minulta vähintäänkin hyväntahtoisen nyökkäyksen: menettelee.
Toisaalta, osa hahmoista oli outoja tai jopa irvikuvia kirjan hahmoista, enkä tarkoita tätä hyvällä tavalla. Erityisen pettynyt olin Lammioon, jota esittää Samuli Vauramo. Vauramo oli yksi niistä näyttelijöistä, joiden kohdalla huokaisin helpotuksesta, kun sain tietää roolituksesta: hän on loistava näyttelijä ja pystyin näkemään hänet tärkeilevänä, miehistönsä vihaamana luutnanttina, joka kohoaa sodan edetessä kapteeniksi ja majuriksi. Kuitenkin, valkokankaalla näkyi vain "vässykkä" ilman auktoriteettia: hän on aivan kuin epävarma sijaisopettaja, joka yrittää saada riehuvat oppilaat tottelemaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Missä on se kaavoihin kangistunut, kunnianhimoinen nuorimies, jonka inhoamista rakastan? En tiedä, minkä vuoksi tulkinta Lammiosta oli tällainen, mutten pitänyt ollenkaan. En myöskään pitänyt siitä, miten Rokan mielenmaisemaa kotirintamalla kuvailtiin vain hiljaisella tuijotuksella tyhjyyteen. Kuten Typpökin arvostelussaan sanoi, se on suomalaiselokuvien klisee, jota ei enää jaksaisi katsella. Vaikuttavampaa olisi ollut esimerkiksi Rokan herääminen sotaan liittyvästä painajaisesta huutaen - se olisi kuvannut osuvasti, ettei edes Rokka ole immuuni sodan julmuuksille. Onhan hän Koskelan tapaan myös talvisodan veteraani.
Juonipaljastukset päättyvät.
Elokuvan tekijät myös lupailivat, että kotirintama ja naiset pääsisivät kirjaa paremmin esille. Kyllä, naisia oli tarinassa enemmän mukana kuin kirjassa, mutta siihen se sitten jäikin - ainoastaan Lyyti Rokalla on jonkinlaista persoonaa. Kariluodon morsian, Sirkka, on elokuvassa pelkkä kiiltokuva, joka tuijottaa Kariluotoa eteerisesti ja huokailee, kun jopa Linnan romaanissa hänellä on enemmän persoonaa, vaikkei hän olekaan fyysisesti kirjassa läsnä kertaakaan. En muista enää, missä luin tämän, mutta jossakin - todennäköisesti jonkun toisen lehden arviossa elokuvasta - riemuittiin, miten Petroskoin Vera ei kuulemma olisi enää pelkkää silmänruokaa, kuten Laineen elokuvassa, mutta sen julistan pötypuheeksi. Vera ei ollut Louhimiehen versiossakaan mitään muuta kuin kuriositeetti, vaikka hän sai hiukan lisää ruutuaikaa. Naisista jäi mieleen vain heidän huokailunsa miesten perään - jos haluaa kunnon kuvan Tuntemattoman naisista, kannattaa lukea Toinen tuntematon-novellikokoelma.
Yksi syy, miksi Linnan Tuntematon sotilas on minulle hyvin rakas teos, on Linnan taito saada lukija kiintymään teoksen hahmoihin ja myötäelämään heidän vaiheitaan. Kirjan ja Laineen elokuvan aikana nauran monesti kippurassa hahmojen letkautuksille ja kommelluksille. Sitten Linna alkaa armotta tapattaa näitä rakkaiksi muodostuneita hahmoja. Vaikka olen lukenut kirjan ja nähnyt Laineen elokuvan monta kertaa, joudun joka kerta puremaan hammasta, etten purskahtaisi itkuun tietyissä kohdissa. Louhimiehen elokuvassa hörähdin muutamia kertoja - välillä näyttelijöiden, välillä vain kirjan synnyttämän muiston ansiosta - mutta yhdenkään hahmon kuoleman kohdalla en tuntenut mitään, en kerrassaan mitään. Minä vain tuijotin valkokangasta ilmeettömänä ja odotin jo seuraavaa kohtausta.
Poistuin elokuvateatterista pettyneenä. Minusta tuntui, että olin haaskannut rahojani ja aikaani - sekä yöuneni - aivan turhan takia. Elokuva sisälsi kyllä yksittäisiä kultamurusia, mutta valitettavasti ne hukkuivat yleisen latteuden alle. Sentään en kiemurrellut tuolissani tai katsellut kelloa kesken elokuvan katsomisen, mutta olisin voinut kuitata kokemuksen lukemalla historian oppikirjan jatkosotaa käsittelevät osiot. On Louhimiehen luomus sentään parempi kuin Mollbergin tekele, mutta siihen sen ansiot sitten jäävätkin, näin kokonaisuutta ajatellen. Typön sanoja lainaten: "Eli mitä jäi käteen? Turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä Suomi 100 -juhlakuvaelma." On surullista joutua toteamaan, että 62 vuotta sitten tehty elokuvaversio Tuntemattomasta on edelleenkin paras.
Arvosana: ✮✮½
