J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

©Hande

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Tammi 2001

Potter-saagan seuraava etappi saavutettu. Salaisuuksien kammio oli yhtä nautittavaa luettavaa kuin edeltäjänsä - tunnelma on edelleen ihanan raikas, vaikka Tylypahkan asema turvallisuuden tyyssijana onkin uhattuna koulun asukkaisiin kohdistuvien hyökkäysten takia. Lisääntyneestä jännityksestä huolimatta kaikki on vielä melko hilpeää ja Harry oppii edelleen uusia asioita taikamaailmasta ja sen tavoista sekä tutustuu uudenlaisiin taikaolentoihin. Myös lukijaan tarttuu velhopojan uteliaisuus - kirjasarjan toinen osa havahduttaa tajuamaan taikamaailman laajuuden ja monipuolisuuden. En voi olla ihailematta sitä omistautumisen määrää, jonka Rowling on käyttänyt kirjoittaessaan Harry Potterin vaiheista.

Salaisuuksien kammion parasta antia ovat sen henkilöhahmot, sekä vanhat että uudet tuttavuudet. Kutkuttavimpia uutuuksia ovat kotitonttu Dobby sekä pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart. Herra on niin ärsyttävä, ettei hänen toilailuille voi muuta kuin nauraa. Erityisen suurta nautintoa tuottavat kohdat, joista huomaa muiden opettajien suhtautumisen heidän omahyväiseen kollegaansa ja tämän edesottamuksiin.

"Minun ystävälliset, kortteja tuovat amoriinini!" Lockhart esitteli sädehtien. "Ne liikkuvat ympäri koulua ja toimittavat ystävänpäiväkorttinne perille! Eikä hauskuus tähän jää! Olen varma, että opettajatoverini antavat hekin osansa päivän tunnelmaan! Voitte kysyä professori Kalkarokselta, miten lemmenjuoma valmistuu! Ja kun aiheeseen on päästy, professori Lipetit tietää lumousloitsuista enemmän kuin kukaan muu tapaamani velho, tuo viekas vanha ukkeli!"

Professori Lipetit hautasi kasvonsa käsiin. Kalkaros näytti siltä, että ensimmäinen lemmenjuoman reseptin kyselijä pakotetaan ryyppäämään myrkkyä.

Kirjan tarjoama mysteeri on edelleen kiehtova, eikä haittaa ollenkaan, että tiedän lopputuloksen jo valmiiksi. On hienoa huomata, miten jo näin aikaisessa vaiheessa sarjaa sattunut tapahtumaketju onkin osa paljon suurempaa kokonaisuutta, jonka mittasuhteet hahmottaa kunnolla vasta myöhemmässä vaiheessa. Toisaalta Salaisuuksien kammiota lukiessa alkaa jo aavistaa, etteivät Harryn Tylypahkassa kokemat seikkailut ole mitään pikkujuttuja.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio on vielä lastenkirja (tosin erittäin hyvä sellainen), mutta se käsittelee vakavia aiheita, kuten orjuutta ja erilaisiin ihmisryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Se on varmasti yksi niistä seikoista, joiden takia kirjasarja vetoaa minuun edelleen. Lisäksi tässä osassa on Albus Dumbledoren suuri viisaus, joka on antanut minulle voimaa elämän vaikeinakin hetkinä:

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

©Hande

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Tammi 2001

On jouluaatto vuonna 2001. Avaan innoissani lahjapakettia, jossa on selvästi kirja. Kääreen alta paljastuu ensimmäinen osa kirjasarjasta, joka tulee muuttamaan elämäni täysin - tosin en tiennyt sitä vielä tuolloin. Aloin lukea kirjaa saman tien joulukuusen alla ja se oli menoa...

Olen lukenut velhopoika Harry Potterista kertovan kirjasarjan kokonaan viimeksi seitsemän vuotta sitten. Olin tämän vuoden maaliskuun alussa viikon Lontoossa, jolloin kävin Warner Brosin Harry Potter-studioilla. Siellä innostukseni Rowlingin luomaa taikamaailmaa kohtaan heräsi pitkän tauon jälkeen. Ja mikä olisikaan parempi keino ruokkia nostalgiannälkäänsä kuin aloittaa Potter-kirjojen maraton?

Petunia-täti sanoi usein, että Dudley muistutti enkelivauvaa - Harry sanoi usein, että Dudley muistutti porsasta peruukki päässään.

Septologian pariin oli helppo palata: Viisasten kivi vei minut jälleen kerran mennessään ensimmäisestä virkkeestä lähtien: teksti on ihanan soljuvaa ja helppolukuista. Lisäksi rakastuin jo ensimmäisellä lukukerralla Rowlingin tapaan käyttää runsaasti erilaisia kielikuvia - ne olivat edelleen yhtä herkullisia kuin 14 vuotta sitten luettuina. Vaikka olen lukenut Potter-saagan aloitusosan yli kymmenen kertaa, tutkin innoissani Harryn kanssa velhomaailmaa, nauran hykerryttäville sattumuksille ja jännitän hahmojen puolesta.

Mutta siitä hetkestä alkaen Hermione Granger oli heidän ystävänsä. On joitain asioita, joita ei voi kokea yhdessä ilman että rupeaa pitämään toisistaan, ja mahtavan vuorenpeikon kumauttaminen tajuttomaksi kuuluu niihin.

 J. K. Rowling on onnistunut luomaan myös monipuolisen henkilöhahmokaartin, joista löysin heti suosikkini: Harry, Dumbledore, McGarmiwa, Hermione, Hagrid, Fred ja George sekä Kalkaros (kyllä, professori Kalkaros kiehtoi minua jollain oudolla tavalla jo lapsena). Hahmoja syvennetään paremmin vasta myöhemmissä osissa, mutta jo Viisasten kiveä lukiessa huomaa niiden potentiaalin - he ovat kaikki omanlaisiaan persoonia, joilla on merkityksensä tapahtumien kulussa.

Olen lukenut viime aikoina melko synkkiä kirjoja. Harry Potter ja viisasten kivi on siitä kaukana. Harry on vasta 11-vuotias poika, joka tutustuu haltioituneena maailmaan, johon hän on tietämättään kuulunut koko ikänsä. Hän ei vielä tajua kunnolla merkitystään sodassa pimeyden voimia vastaan, vaan nauttii täysin siemauksin olostaan Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Kirjan viattomuus ja raikkaus ovat tervetullutta vaihtelua Ruandan kansanmurhalle sekä vaikealle lapsuudelle ahdasmielisessä pikkukylässä.

Potter-kirjoja on mukavaa lukea uudestaan: erityisesti pitkän tauon jälkeen oli mielenkiintoista huomata, mitä asioita romaanista muisti tai mitä oli päässyt unohtumaan. Minusta on mieltä lämmittävää, kun voin nauttia aikuisiällä teoksesta, jota olen lukenut pikkutytöstä useat kerrat. Ei ole siis hankalaa jatkaa kirjasarjan seuraavaan osaan!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

©Hande

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

Like 2010

Selailin kirjahyllyäni löytääkseni luettavaa ja nappasin Susan Fletcherin esikoisromaanin. Minulla on tapana ostella alennusmyynneistä kirjoja, jotka vaikuttavat juonensa osalta mielenkiintoisilta - luen niitä silloin, kun ehdin ja jaksan. Irlantilainen tyttö on yksi näistä niin sanotusti varastoon kerätyistä teoksista.

Kirja kertoo esikoistaan odottavasta Eve Greenistä, joka muistelee lapsuuttaan isovanhempiensa huostassa Walesin maaseudulla, Nuoren tytön elämä pienessä kylässä ei ole helppoa, sillä sen asukkaat eivät ole unohtaneet Even huonomaineista isää - miestä, jota Eve itse ei ole koskaan tavannut. Vasta vuosia myöhemmin hän on valmis kertomaan, mitä hänen asuinkylässään todella tapahtui tuolloin.

Tarina oli minusta mielenkiintoinen, mutta hiukan sekava. Aikakaudet vaihtuvat kirjassa varoittamatta, jolloin oli hankalaa pysyä juonessa kärryillä. Loppua kohden totuin tyyliin sen verran, ettei minun tarvinnut koko ajan pohtia, mistä vaiheesta elämäänsä Eve milloinkin puhuu. Lisäksi kirjan henkilöhahmot jäivät etäisiksi, eikä minulle muodostunut minkäänlaista kiintymyssuhdetta yhteenkään heistä. Mielestäni hahmot olivat suurimmaksi osaksi valjuja - ikään kuin pelkkiä kuoria tai haamuversioita itsestään. En löytänyt myöskään heidän joukostaan samastumiskohdetta.

Toisaalta Irlantilaisen tytön kieli on kiehtovaa: se on unenomaista ja kirjaa lukiessani minusta tuntui siltä, että olisin kulkenut läpi usvaisten maisemien. Romaani on proosaa, mutta teksti on hyvin runollista - unenomaisuus ja usvaisuus syntyvätkin näiden kahden tekstityypin yhdistämisen myötä. Kieli vaikuttaa vahvasti myös Irlantilaisen tytön tunnelmaan, joka on unenomainen ja hiukan salamyhkäinen. Kirjaa lukiessani minulla oli koko ajan tunne, ettei kertoja paljasta minulle aivan kaikkea.

Irlantilainen tyttö on kyllä oivallista täytelukemista, muttei yllä suosikkikirjojeni listalle. Aion kuitenkin perehtyä tulevaisuudessa Fletcherin muihinkin teoksiin, joista Noidan rippi löytyy valmiiksi yksityiskirjastostani.

Arvosana: ✮✮✮

Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin - pako Ruandan kansanmurhan keskeltä

Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin - pako Ruandan kansanmurhan keskeltä
Like 2011

Viimeisen kuukauden aikana töissä on ollut niin kiireistä ja väsyttävää, etten ole millään ehtinyt enkä jaksanut lukea kovinkaan ahkerasti. En ole myöskään jostain syystä pystynyt tarttumaan paksuihin kirjoihin - olen siis suosiolla valinnut ohuempia romaaneja luettavakseni, kun nyt kerta jaksan taas palata rakkaan harrastukseni pariin. Tämä romaani on odotellut lukemistaan  kirjahyllylläni jo parisen vuotta. Sitä on suositeltu minulle monet kerrat, joten päätin vihdoinkin tarttua siihen.

Pitkä matka paratiisiin on tarina siitä, kuinka Leah Chishugin onnistui paeta Ruandasta vuonna 1994 alkanutta kansanmurhaa pienen poikansa kanssa. Olen ollut tapahtumien aikaan hyvin pieni, mutta muistan vielä etäisesti kuulleeni uutisista termin "Ruandan kansanmurha" - se ei tosin sanonut minulle mitään, koska en edes tajunnut siinä iässä, mitä kansanmurha tarkoittaa. Tähän päivään mennessä tapahtuma on ollut minulle tuttu vain nimeltään: en ole tiennyt lainkaan, mistä koko jutussa oli kyse, paitsi tietenkin sen, että suuri määrä ihmisiä on menettänyt henkensä Afrikan valtiossa nimeltä Ruanda.

Aloitin Pitkä matka paratiisiin-kirjan lukemisen matkatessani aikaiseen aamuvuoroon. Väsymys pysyi lukemisen aikana loitolla, sillä jo teoksen alkumetreillä tunnelma on niin jännittynyt ja ahdistava, että oman uupumuksensa unohti. Tämä oli omiaan lisäämään tiedonjanoani: lukemista oli vaikea keskeyttää, sillä paloin halusta tietää, miten tarina jatkuu - etenkin, kun kyseessä on tositapahtumat. Onneksi tarinassa oli myös toiveikkuutta ja ilon aiheita, sillä muutoin se olisi voinut olla turhankin masentavaa luettavaa. Heittäydyin niin voimakkaasti mukaan Leahin vaiheisiin, että välillä tunsin olevani hänen mukanaan tapahtumapaikoilla - niin pelon, surun kuin ilonkin hetkissä.

Chishugin kirjoitustyyli on yksinkertaista, mutta mukaansatempaavaa. Hän ei jaarittele, vaan kuvailee asiat sellaisina kuin hän ne koki. Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti säilyttäen kuitenkin jännittyneen tunnelmansa. Tekstistä huomaa myös, miten nopeasti tuolloin vasta 17-vuotias Leah joutui aikuistumaan pelastaakseen itsensä ja pienen poikansa. Henkinen kasvu jatkui myös Afrikasta poispääsyn jälkeen: kuten minäkin olen havainnut monet kerrat, Leah oppi, ettei mikään ole täysin mustavalkoista.

Pitkä matka paratiisiin on loistava kuvaus ihmismielen sietokyvystä, selviytymisvietin voimasta sekä inhimillisyyden merkityksestä äärimmäisissä olosuhteissa. Se oli minulle myös perehdytystä Afrikan historiaan - minun on myönnettävä, etten tiedä aiheesta kovinkaan paljon. Opin siis paljon uusia asioita lukemalla tämän kirjan. Lisäksi romaani muistutti minua siitä, miten onnekas olen, koska satuin syntymään yhteen Pohjoismaista: minun ei ole tarvinnut pelätä henkeni puolesta ulkonäköni takia. Toisaalta jopa kaikkien niiden hirveyksien keskeltä löytyi ihmisiä, jotka olivat valmiita auttamaan ahdinkoon joutuneita - kaikkea ei ole siis menetetty.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

©Hande

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Tammi 2011 

Sivistyneen ihmisen tulee tietää keskivertokoirasta muutamia seikkoja. Ensimmäinen on, että me rakastamme maksaa. Maksa on shh ja hrm ja arf ja oikeaa herkkua, varsinkin makkarassa. Toiseksi me noin yleisesti ottaen inhoamme kissoja, emme tavallisista syistä vaan koska kissat suosivat runoutta proosan kustannuksella.

Ollessani noin vuosi sitten Tammen kirjakaupassa teos kiinnitti huomioni useammastakin syystä. Ensinnäkin se kertoi Marilyn Monroesta - hän on kiehtova persoona, joka tuntuu kuitenkin melko etäiseltä kulttimaineensa takia. Vielä enemmän innostuin siitä, että kertojana on koira - ja vielä oikeasti olemassa ollut koira. En ole koskaan lukenut aiemmin aikuisille suunnattua teosta, jossa päähenkilönä olisi eläin, josta on tehty myös puhuva. Ajatus sellaisesta kirjasta on kiinnostanut minua kauan, joten ei tarvinnut epäröidä tähän tarttumista.

Romaani kertoo maltankoira Mafia Honeysta - ystävien kesken Maf - jonka Frank Sinatra antoi lahjaksi Marilyn Monroelle vuonna 1960. Lukija pääsee Mafin kautta mukaan Marilynin kotiin, terapiaistuntoihin ja kävelyretkille hänen kahtena viimeisenä elinvuotenaan. Tarinan aikana tavataan myös muita julkisuuden henkilöitä kuten Natalie Wood, Frank Sinatra ja Dean Martin.

Mielestäni Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe oli raikas lukukokemus omintakeisen näkökulmansa ansiosta. Eläinkertoja tarjoaa kirjailijalle paljon mahdollisuuksia, sillä hahmosta voi luoda millaisen tahansa, vaikka tässä tapauksessa käytetäänkin todellista Monroen lemmikkiä. Mafin käyttö kertojaäänenä oli mukavaa vaihtelua ainaisille ihmisnäkökulmille. Minusta myös tarinassa esiintyvien eläinten luonteet olivat mielenkiintoisia - heille on annettu myös omia puhetyylejä elinympäristön perusteella.

Romaanissa yhdistyvät kiehtovalla tavalla veikeys, filosofinen pohdinta, melankolia sekä erilaiset koiruudet aina jalkojen puremisesta protestipissaamiseen. Teoksessa sekoitellaan myös iloisesti populaari- ja korkeakulttuuria yhteen. Maf on hurmaava otus, johon kiinnyin yhä enemmän ja enemmän lukemisen edetessä. Hän kertoo Marilynin elämästä mässäilemättä turhia sen yksityiskohdilla. Mielikuvani näyttelijättärestä ei muuttunut kirjan lukemisen myötä, mutta se ei häirinnyt lainkaan. Mafin ja hänen emäntänsä kumppanuuden kuvailu on mieltä lämmittävää ja nuoren koiraherran aatokset omistajastaan ajatuksia herättäviä.

Marilyn oli outo ja onneton olento, mutta hänellä oli enemmän synnynnäistä huumorintajua kuin yhdelläkään tuntemallani ihmisellä. Enemmän huumorintajua ja enemmän taiteellisuutta. Hän ei kääntänyt selkäänsä elämän järjettömyyksille, päinvastoin: Wienin parhaat psykoanalyytikot olisivat epäilemättä olleet ihastuksissaan siitä, miten Marilyn ymmärsi vaistomaisesti vitsejä ja elämän suurta draamaa. Ei kestänyt kauan ennen kuin hänestä tuli paras ystäväni.

Vaikka kirjaa oli mieluisaa lukea, siitä tuntui puuttuvan jotakin: monimuotoisista pohdinnoista huolimatta tunnelma jäi hiukan pintapuoliseksi. Se on harmillista, sillä teoksella olisi ollut potentiaalia syvällisempäänkin tarinaan. Kuitenkin, puutteistaankin huolimatta, Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe oli nautittavaa luettavaa ja positiivisessa mielessä omalaatuinen teos.

Arvosana: ✮✮✮✮

Kun lukutoukka kirjakauppaan asteli

Kävin eilen siskoni kanssa elokuvissa, jonka jälkeen kiertelimme erinäisissä kaupoissa. Minun pyynnöstäni menimme myös kirjakauppaan (ne ovat ainoita kauppoja, joiden ohi en voi kävellä) ja sieltä löysin tämän ihanuuden:

Niin ihana kansi!
©Hande

John D. Rateliffin kirjoittama A Brief History of the Hobbit - mukana Hobitti-romaanin käsikirjoitusversio! Olen ollut Tolkien-fani pikkutytöstä, joten löytö oli mieluisaakin mieluisampi. Ilahduin kovasti tiedosta, että Hobitin käsikirjoitusversio on säilynyt ja pääsen nauttimaan siitä Rateliffin sivuhuomautusten kera. Minua kiinnostaa kovasti tietää, miten asiat on tehty - oli kyse sitten kirjoista, elokuvista, musiikista, kuvataiteesta tai eri tieteen alojen saavutuksista - ja mikä olisikaan parempi tapa sammuttaa tiedonjanonsa kuin lukea kirja aiheesta!

Pieni kurkistus sisältöön...
©Hande

Kirjan präntti on pientä, mutta se ei häiritse minua ollenkaan - olen tottunut lukemaan tekstiä pienelläkin kirjasinkoolla. Jätän teoksen hyllylleni odottamaan aikaa, jolloin tartun siihen. Tähän hätään tyydyn jatkamaan keskeneräisiä lukuprojektejani...

J.R.R. Tolkien's The Hobbit is a tale that 'grew in the telling', and many character and story threads present in the published book were completely different when Tolkien first read the story to his young sons as part of their 'fireside reads'.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha

Bazar 2014

Sain Kate Mortonin toisesta suomennetusta romaanista ennakkokappaleen Suurelta Suomalaiselta Kirjakerholta. Häpeällistä kyllä, en saanut teosta luetuksi ennen annettua määräaikaa ja siitä lannistuneena jätin kirjan kesken. Kului monta kuukautta, että sain aikaisiksi lukea ylipäätään mitään. Lopulta vanha innostukseni kirjoja kohtaan palasi, minkä seurauksena luin muun muassa Väinö Linnan tuotannon lähes kokonaan. Aloin pohtia seuraavaa lukuprojektia ja muistin Hylätyn puutarhan. Minä en jätä kirjoja koskaan lopullisesti kesken, joten jatkoin Mortonin romaania siitä, mihin ensimmäisellä kerralla jäin.

Vaikka pidin romaanin lukemisesta taukoa reilun puolen vuoden ajan, muistin hyvin aiemmat tapahtumat ja lukemista oli helppo jatkaa. Kirja matkaa kolmen eri aikakauden välillä tarkoituksenaan selvittää lähes sata vuotta kätkössä pysynyt sukusalaisuus. Vähä vähältä salaisuuden verho raottuu suvun naisten tarinoiden edetessä...

Pidin kirjasta ja sen tarjoamasta mysteeristä: se sisälsi mielenkiintoisia juonenkäänteitä, kiehtovia henkilöhahmoja sekä lumoavia tapahtumapaikkoja. Kerronta oli yksinkertaista, mutta piti minua otteessaan loppuun asti. Onnistuin arvaamaan monia asioita teokse arvoituksesta etukäteen - se ei haitannut lukemista ollenkaan, sillä hahmojen kehitys piti mielenkiintoa yllä. Lisäksi romaani tarjosi ratkaisuissaan yksityiskohtia, jotka yllättivät tyystin, vaikka lopputulos olisi vastannut omaa teoriaani.

Hylätty puutarha on kiehtova historiallinen romaani - se on salaperäinen ja synkkä, mutta silti toivontäytteinen kirja. Jos sitä olisi kuvailtava yhdellä sanalla, valitsisin katkeransuloisen: suljettuani kirjan minua hymyilytti lievästä surumielisyydestä huolimatta. Pidin Mortonin tyylistä, joten palaan hänen tuotantoonsa hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa.

Arvosana: ✮✮✮✮