Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

©Hande

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Bazar 2014

Tykästyin Flavia de Luceen sen verran paljon, että minun oli hankittava sarjan toinenkin osa itselleni - onnekseni löysin sen Huuto.netistä. Sain mahdollisuuden lukea kirjan loppuun ensimmäisen Kesälukumaratonin aikana. Olin aloittanut teoksen lukemisen jo aiemmin, mutta tapahtuman ansiosta minulle jäi aikaa keskittyä kirjaan.

Bishop's Laceyn rauha järkkyy jälleen, kun kylään saapuu kuuluisa marionettitaitelija avustajineen. He päättävät järjestää kaksi esitystä kylän seurakuntatalolla, mutta kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaisesti ja Flavia saa täysin odottamatta uuden mysteerin ratkaistavakseen. En viitsi kertoa tapauksesta sen tarkemmin, etten paljastaisi juonesta liikaa.

"Sinä olet epäluotettava, Flavia", hän sanoi. "Äärettömän epäluotettava."                                                                                       Tietysti olin! Se oli yksi niistä piirteistä, joista pidin itsessäni eniten.

Romaanissa keskitytään aiempaa enemmän Flavian kotikylän ja sen asukkaiden kuvailuun. Minusta on kiintoisaa saada lisätietoa tämän omalaatuisen tytön seikkailujen miljööstä sekä yhteisöstä, jonka osana hän elää. Samalla de Lucen perheen kuopuksen ratkaistavaksi päätyvä arvoitus tarjoaa oivallisen aivopähkinän kiinnostavuudellaan, monimutkaisuudellaan ja synkkyydellään. Minulla oli omia aavistuksiani mysteerin suhteen, mutta tällä kertaa en onnistunut punomaan aivan kaikkia lankoja yhteen ennen viimeisiä paljastuksia.

Teoksen tunnelmaan alkoi tosiaankin ilmestyä melko synkkiä piirteitä tarinan edetessä, mutta Piiraan maku makea-romaanistakin tuttu huumori kevensi sitä huomattavasti. Oloni oli lähes koko lukukokemuksen ajan kepeä ja rikosten ratkaisemisen lisäksi sain nauttia brittiläisestä maalaisidyllistä - jonka kliseiden kustannuksella Bradley leikittelee koko kirjan ajan, vaikkakin erittäin hyväntahtoisesti. Odotin myös innolla Flavian pisteliäitä kommentteja, ja sainkin runsaasti sitä, mitä tilasin.

"Ans tulla se Louie B:n Kuutamosnadi", minulla oli tapana murahtaa karhealla gangsteriäänellä lorvaillessani huoneeseen Feelyn harjoitellessa koskettimien ääressä. Hetken päästä nuotit lepattelivat lattialle ja minä juoksin minkä kintuistani pääsin raivostunut Feely kintereilläni.

Bradley ei ole suinkaan unohtanut hahmoja, jotka on esitellyt jo sarjan ensimmäisessä osassa. Luonnollisesti hurmaava myrkynkeittäjä Flavia loisti jälleen kerran pikkuvanhalla olemuksellaan ja kemian tietämyksellään, ja toinen suosikkini, Dogger, oli aivan yhtä ihana kuin sarjan aloitusosassakin. Nämä kaksi, kuin myös muutkin entuudestaan minulle tutut hahmot saivat lisää lihaa mielikuvitusluidensa ympärille ja paljastivat itsestään uusia puolia, jotka saivat minut kiinnostumaan heistä entistä enemmän.

Kuolema ei ole lasten leikkiä vei minut mukanaan aivan yhtä hyvin kuin Piiraan maku makeakin. Se sisälsi samanlaisen, oivallisen yhdistelmän myrskyä ja auringonpaistetta, minkä ansiosta dekkari sopii täydellisesti kesälukemiseksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että jatkan sarjan lukemista - onneksi tajusin varata kolmannen osan kirjastosta!

Me olimme nukkeja kaikki, nukkeja joita liikutteli Jumala - tai kohtalo - tai kemia - miksi sitä sitten halusikin kutsua, ja meidät vedettiin käteen kuin hansikkaat ja meitä ohjailivat maailman Rupert Porsonit ja Mutt Wilmottit. 

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teoksen lukemalla sain yliviivattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 2: kirjablogissa kehuttu kirja.

Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1 & 2

©Hande

Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1 & 2

DC Comics 2016

Siitä on puoli vuotta, kun luin viimeksi supersankareiden sisällissodan vaiheista. Olen onnistunut vihdoinkin haalimaan itselleni kummankin osan Injusticen neljännestä vuodesta. Koska luin Kesälukumaratonilla sarjakuvia, nappasin nämäkin teokset mukaan pinooni.

Batmanin separatistien voittokulku ei jatkunut kovin pitkään, vaan heidät on ajettu jälleen maanrakoon. Teräsmiehen metsästäessä pakkomielteisesti Yön ritaria Batmanin liittolaiset yrittävät toimia, tosin huonoin tuloksin. Epätoivoisena Gothamin sankari tarttuu hänelle tarjottuun oljenkorteen: kreikkalaiset jumalat eivät pidä suunnasta, johon Teräsmies on maailmaa viemässä, joten he päättävät näyttää ylimieliseksi käyneelle miehelle kaapin paikan.

Neljännen vuoden ensimmäinen osa osoittautui varsinaiseksi rimanalitukseksi edellisiin osiin nähden: antiikin Kreikan jumalten sotkeminen jo ennestään monimutkaiseen kuvioon oli aivan ylilyövää ja tuntui suorastaan pelleilyltä. Lisäksi Batmanin ja separatistien rippeiden passiivisuus ja saamattomuus raivostuttivat sekä turhauttivat. Ymmärrän, että sodassa altavastaaja ei voi tehdä suuria, mutta separatistit käytännössä seuraavat kaikkea vain sivusta - tämä ei sovi ollenkaan Yön ritarin periksiantamattomaan luonteeseen. Hahmojen kehitys tuntuu myös pysähtyneen neljännen vuoden ensimmäisessä osassa.

Toinen osa on jonkin verran edeltäjäänsä toimivampi kokonaisuus, joskaan sekään ei yllä Tom Taylorin kirjoittamien vuosien tasolle. Joka tapauksessa tapahtumat tuntuvat jonkin verran mielekkäämmiltä ja sarjakuvassa oli edeltäjäänsä enemmän minuun vetoavaa huumoria. Koko tarinan valopilkkuna loistaa Harley Quinn, joka pelastaa joitakin kohtauksia, jotka muutoin vain unohtuisivat. Kaikkein eniten minua kiinnosti kuitenkin teoksen viimeinen, pääjuonesta erillinen tarina, jonka oli kirjoittanut - yllätys, yllätys - Tom Taylor.

Sarjakuvat eivät olleet tarinan suhteen parhaimmasta päästä, mutta ne sisälsivät kuitenkin hauskoja hetkiä sekä käsittelivät mielenkiintoisia teemoja. Lisäksi teosten kuvitus miellytti silmääni: neljännen vuoden visuaalisesta ilmeestä on vastannut seitsemän taiteilijaa ja kuvitus on yhdenmukaista edellisten osien kanssa - mukana on jälleen samoja tekijöitä kuin aiemmissa osissa.

Injusticen neljäs vuosi ei vetänyt vertoja edeltäjilleen, mutta oli kuitenkin viihdyttävää luettavaa. Tarina myös parani loppua kohden ja pääjuoni loppui sen verran kiinnostavaan cliffhangeriin, että haluan jatkaa sarjan loppuun asti. Tosin, saattaa mennä jokunen tovi, ennen kuin saan hankittua viimeiset osat käsiini.

Arvosana (Vol. 1): ✮✮✮½

Arvosana (Vol. 2): ✮✮✮✮

Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs

©Hande

Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs

DC Comics 2010

One by one 

They'll hear my call,

Then this wicked town

Will follow my fall 

Kuten blogiani lukevat huomasivat, otin viikonloppuna osaa elämäni toiseen Kesälukumaratoniin, joten sain taas kannustetta napata luettavakseni sarjakuvia alati kutistuvasta, ystävältäni lainatusta Batman-teosten pinosta. Ensimmäiseksi valintani kohdistui Brubakerin sarjakuvaan erityisesti siksi, etten voinut olla huomaamatta kirjan nimessä viittausta Victor Hugon samannimiseen romaaniin.

Teos sisältää kaksi tarinaa: nimikkotarinan sekä kertomuksen nimeltään Made of Wood. Ensiksi mainittu sijoittuu aikaan, jolloin tuleva poliisipäällikkö James Gordon on vielä ylikomisario ja Batman vasta melkoisen uusi tuttavuus Gothamin asukkaille - jotkut pitävät häntä jopa urbaanina legendana. Aivan varoittamatta kaupunkiin ilmestyy murhanhimoinen, vihreähiuksinen ja alati virnuileva mies, jolle kaupunkilaiset antavat pian oman liikanimen: Jokeri. Batman pyrkii estämään murhasarjan aloittaneen mielipuolen aikeet ja selvittämään, kuka tämä mies on ja mistä hän on tullut.

Made of Woodissa on taas siirrytty kauas tulevaisuuteen The Man Who Laughsin tapahtumiin nähden: Gordon on jäänyt jo eläkkeelle ja kaikki tuntevat Batmanin niin Gothamissa kuin sen ulkopuolellakin. Kaupungissa alkaa ilmestyä ruumiita, joiden asettelu muistuttaa vastaavia, 40 vuotta aiemmin tapahtuneita murhia. Yön ritarin on turvauduttava aikoja sitten taka-alalle jättäytyneen Green Lanternin apuun, sillä tämä oli Gothamin suojelija ensimmäisten murhien aikaan.

Kumpikin tarina kiinnosti minua kovasti. The Man Who Laughs on kylläkin minulle yksi versio tutusta tarinasta, sillä Jokerin synnystä on tehty vuosien saatossa useita tulkintoja. The Man Who Laughsissa oli kuitenkin omat mausteensa, joiden avulla se ei tuntunut vain vanhan asian toistolta. Vaikka tarina oli omanlaisesta, minusta oli hauskaa huomata, että Brubaker oli ottanut siihen vaikutteita The Killing Joke-sarjakuvasta sekä Tim Burtonin ohjaamasta, vuonna 1989 ilmestyneestä Batman-elokuvasta.

Made of Wood tarjosi minulle taasen uutta tietoa, sillä en tiedä paljoakaan Green Lanterneista tai heidän maailmastaan. Brubakerin tarinassa Lanternin sormusta kantaa Alan Scott, joka on ollut koko sarjakuvien historian ensimmäinen Green Lantern. Kertomuksessa minua kiehtoi historian yhdistäminen nykyhetkeen sekä Batmanin, Green Lanternin sekä James Gordonin välinen yhteistyö rikoksen selvittämiseksi.

Kummallakin tarinalla on oma kuvittajansa: Doug Mahnke on piirtänyt The Man Who Laughsin ja Made of Woodin visuaalisesta ilmeestä on vastannut Patrick Zircher. Molempien kertomusten piirrosjälki miellyttää silmääni: kummankin taiteilijan kuvitus on selkeää ja yksityiskohtaista. Mahnken jälki on hiukan rosoisempaa ja kaunistelemattomampaa, kun taas Zircherin tuotokset ovat hyvin sulavalinjaisia ja siistejä. Kumpikin visuaalisista ilmeistä sopi omaan tarinaansa erittäin hyvin.

Kokoelmassa käsitellään perinteistä Batman- ja supersankaritematiikkaa. The Man Who Laughsissa
pohditaan erityisesti Jokerin ja Batmanin eroja - kuinka toinen haluaa tappaa aivan kaikki, mutta toinen ei aio tehdä niin edes ihmiskunnan kaikkien julmimmille yksilöille. Pinnalla ovat myös Yön ritarin Atlas-kompleksi sekä Jokerille Batmanista kehittyvä pakkomielle. Made of Woodissa sankarin vastuu ja huoli omien toimien riittämättömyydestä sekä tasapainottelu kahden erilaisen sankarin ja heidän toimintatapojensa välillä ovat vallitsevat teemat. Vaikka näitä kaikkia on käsitelty sarjakuvissa hyvin laajalti, on kiehtovaa nähdä, millaisin ottein erilaiset tekijät niihin tarttuvat - samalla kun voi heijastella omia pohdintojaan aiheista.

The Man Who Laughs ei tuonut Batman-universumiin mitään vallankumouksellista materiaalia, mutta nautin kovasti sen lukemisesta sekä sen herättämistä ajatuksista, joita kävin läpi mielessäni vielä sarjakuvan lukemisen jälkeenkin.  

Arvosana: ✮✮✮✮

Kesälukumaraton osa 1 - koonti

©Hanna/Hannan kirjokansi

Sain jännittää ystävänpäivän lukumaratonin jälkeen, onko kesällä luvassa myös yhteisöllistä luku-urakointia. Odotukseni ylittyivät moninkertaisesti, sillä kesällä maratoonataan peräti kolmesti. Tiedän varmasti pääseväni mukaan kahdella ensimmäisellä kerralla, mutta toivon ehtiväni kolmanteenkin. Kesän ensimmäistä maratonia emännöi Hannan kirjokansi-blogin Hanna - linkin takaa löytyvät ohjeet.

Aloitan oman urakkani tänään illalla, mutten ole vielä varma aloitusajasta. Menen Korjaamon Dekkarilauantai-tapahtumaan, joten jossain vaiheessa sen jälkeen alkaa oma maratonini. En ehtinyt suunnitella etukäteen lukemisiani kovin tarkkaan, mutta nappasin jälleen pinoon sarjakuvia - sekä omia, että ystävältä edelleen lainassa olevia. Jatkan myös minulla kesken olevaa dekkaria ja ajattelin aloittaa yhden teoksen Pride-viikon tempausta varten. Ohessa on lukupinoni kokonaisuudessaan:

• Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
• Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs
• Brian Buccellato: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1
• Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 2
• Jan Guillou: Sillanrakentajat
• Grant Morrison: Batman and Son

©Hande

Lukupinoni on nyt jonkin verran pienempi kuin vastaavani tavallisesti, mutta jos siltä tuntuu, nappaan lisää luettavaa #hyllynlämmittäjä-haasteen pinostani. Kuten ennenkin, en aseta mitään sivumäärätavoitteita, vaan luen juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Sarjakuvat aion lukea kokonaan, mutten osaa sanoa mitään kahdesta romaanista: minun on mahdollista lukea Bradleyn teos loppuun, mutta se riippuu siitä mistä se roikkuu. Tuttuun tapaan päivittelen urakkani etenemistä tänne - ajattelin kirjoitella jonkin verran myös Facebookiin, Twitteriin sekä Goodreadsiin.

*****

Klo 19:30 - Lähtölaukaus suloisen myrkynkeittäjän voimalla

No niin, nyt on Dekkarilauantai koettu - se oli oikein mukava, pieni tapahtuma, jonka soisin järjestettävän ensi vuonnakin. Kotiinpaluun jälkeen lepäilin hiukkasen pelaten Arkham Cityä ja valmistautuen samalla henkisesti tulevaan lukukoitokseen. Koska dekkariviikkoa on vielä jäljellä, aloitan maratonini sen kunniaksi Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä-romaanilla - olen lukenut siitä entuudestaan jo seitsemän lukua. Kirjapino ja maratonherkut ovat vieressäni sohvalla, joten maraton voi omalta osaltani alkaa!

Klo 22:30 - Rikosten klovniprinssiä ja supersankareiden sisällissotaa

Maraton on sujunut osaltani melko jouhevasti. Nautin kovasti Kuolema ei ole lasten leikkiä-teoksesta, joka kuvailee tapahtumapaikkana olevaa Bishop's Laceyn kylää ja sen asukkaita yhtä paljon kuin tapahtuvaa rikosta ja sen ratkomista. Pääsin Flavia de Luce-sarjan toisessa osassa tarinan käännekohtaan, kun päätin pitää taukoa nuoren kemistin ja rikostenratkojan vaiheista. Valitsin yhden teoksen pinoni sarjakuvista - valintani kohdistui Ed Brubakerin Batman - The Man Who Laughs-sarjakuvaan. En siis varsinaisesti vaihtanut lajityyppiä, sillä Batman-sarjakuvat voi huoletta luokitella rikoskirjallisuudeksi, vaikkeivät olekaan romaaneja. Tarina kertoo ajasta, jolloin Batman on vielä melkoisen uusi nimi Gothamissa. Kaupunkiin ilmestyy kuin tyhjästä uusi rikollinen, jolle annetaan liikanimi Jokeri. Nimikkotarinan lisäksi teoksessa on mukana toinenkin sarjakuva, Made of Wood, joka sijoittuu taas aikaan, jolloin Batman on ollut olemassa jo vuosikausia.

Sarjakuva oli kiintoisaa luettavaa, vaikka sisälsikin kosolti Batman-tarinoiden perinteistä tematiikkaa. Jatkan jälleen sarjakuvalla, ja otan luettavakseni Injustice - Gods Among Us Year Fourin ensimmäisen osan. On kulunut jo useampi kuukausi edellisen vuoden lukemisesta, joten nyt on sopiva aika palata jälleen supersankareiden sisällissodan pariin.

Sivuja luettuna: 208.

Klo 1:45 - Sarjakuvien maailmasta unten maille

Injusticen tarina eteni niin nopeasti, että tulin lukeneeksi molemmat osat neljännestä vuodesta. Minun on kuitenkin myönnettävä, että petyin pahasti ensimmäisen osan juonen laihuuteen ja turhan pitkälle vietyihin käänteisiin. Toinen osa oli onneksi edeltäjäänsä parempi, muttei silti yltänyt samalle tasolle kuin Tom Taylorin kokonaan kirjoittamat osat. Sarjakuvat olivat kuitenkin viihdyttäviä ja aion lukea vielä viimeiset osat, jahka saan ne käsiini. Nyt painun kuitenkin pehkuihin ja jatkan aamulla. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 536.

Klo 14:30 - 1950-luvun Britanniasta nykyajan Gothamiin 

Rise and shine! Nukuin himpun verran pidempään kuin alunperin suunnittelin, mutta en niin paljon, että se vaikuttaisi merkitsevästi jäljellä olevaan lukuaikaan. Olen lukenut siitä lähtien - olen hoitanut syömisen ja muut pakolliset askareet nenä kiinni kirjassa. Palasin Flavia de Lucen maailman pariin ja sain kirjan äsken luettua loppuun. Tämäkin osa käsitteli synkkiä aiheita, mutta oli silti samaan aikaan kepeä ja viihdyttävä. Nautin suuresti myös romaanin tarjoamasta mysteeristä - en ole tosiaankaan saanut Flaviasta kyllikseni ja olen iloinen, että olen lainannut kolmannen osan kirjastosta. Aion kuitenkin nyt lukea vielä viimeisen sarjakuvan pinostani, jossa Bruce Wayne saa tietää, että hänellä on mitä ilmeisimmin poika. Jos ehdin, aloitan myös Sillanrakentajat.

Sivuja luettuna: 758.

Klo 19:55 - Nyt se loppui.

Lukumaraton päättyi osaltani 25 minuuttia sitten. Sain luettua Batman and Son-sarjakuvan loppuun - tarina oli kiintoisa, mutta sen puolessavälissä oli oudosti toteutettu osio tekstin ja kuvituksen osalta. En oikein osaa sanoa, mitä mieltä siitä olin. Lopun tarina tympäisi minua myös jonkin verran - ilman viimeistä lukua olisin voinut pitää teoksesta enemmänkin. Ehdin myös aloittaa Sillanrakentajia, joka on avausosa Suuri vuosisata-sarjalle. Teos kertoo kolmesta, orvoksi jääneestä veljeksestä, joiden tarinat nivoutuvat yhteen historiallisten tapahtumien kanssa. Alku vaikuttaa erittäin lupaavalta ja jatkan innolla kirjan lukemista.

Maratonin lukemisto:
Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs, 144 sivua (luettu loppuun)
Brian Buccellato: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1,
168 sivua (luettu loppuun)
Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 2,
160 sivua (luettu loppuun)
Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä, 286 sivua (luettu loppuun)
Grant Morrison: Batman and Son, 200 sivua (luettu loppuun)
Jan Guillou: Sillanrakentajat, 55 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 1013

Olen positiivisesti yllättynyt lukemastani sivumäärästä, sillä ajoittain minut valtasi väsymys, ja pakolliset kotityöt vaikuttivat myös käytettävissä olevaan aikaan. Pyrkimykseni oli lukea kaikkia pinoon valitsemiani kirjoja, ja onnistuin siinä. Oli jälleen kerran mukavaa omistaa kokonainen vuorokausi vain lukemiselle ja seurata samalla muidenkin edistymistä - yhteisöllisyys tekee lukemisesta vieläkin herkullisempaa. Maltan tuskin odottaa seuraavaa, kolmen viikon päässä olevaa maratonia, jota emännöi Kirjan jos toisenkin-blogin Jane.

Kiitos ja kumarrus!

DEKKARIVIIKKO - J-P Koskinen: Tammikuun pimeä syli

©Hande

J-P Koskinen: Tammikuun pimeä syli

Crime Time 2016

Löysin muutama kuukausi sitten kirjakaupan alelaarista tämän dekkarin ja kiinnostuin: olen lukenut Koskiselta aiemmin kaksi historiallista romaania, Ystäväni Rasputinin sekä Kuinka sydän pysäytetään - pidin molemmista kovasti, joten halusin kokeilla, mitä pitäisin Koskisen rikosromaanista. Nyt, kun olen päässyt pitkästä aikaa dekkareiden makuun, otin romaanin työn alle.

Tammikuun pimeä syli avaa Murhan vuosi-nimisen, 12-osaisen sarjan, jonka kolme ensimmäistä osaa ovat jo ilmestyneet. Sarja kertoo Juho Tulikoskesta, josta tulee vastahakoisesti avustaja yksityisetsivänä työskentelevälle enolleen, Kalevi Arosuolle. Kaksikko selvittelee yhteistyössä Hämeenlinnan poliisivoimien kanssa Juhon isän kuolemaa, joka vaikuttaisi olevan murha.

Juho on perinteinen kotimaisen dekkarin päähenkilö: hän on tarinan minäkertoja, hän elää melko erakkomaista elämää, hänellä on vaikeuksia ihmissuhteiden muodostamisessa eivätkä miehen elämäntavat ole sieltä terveellisimmästä päästä, jos eivät nyt aivan turmiollisetkaan. Juhon eno muistuttaa taas kovasti Sherlock Holmesia yksityiskohtien kaipuineen, innostuksesta kiiltävine silmineen sekä kykyineen olla syömättä ja nukkumatta luonnottoman pitkiä aikoja - jopa ainakin yksi hänen lausahduksistaan on muunneltu versio eräästä Holmesin repliikistä. Arosuo ei kuitenkaan ollut onneksi vain Holmesin kopio, vaan löytyi hänestä omiakin piirteitä. En saanut hahmoista vielä erityisen paljon irti, mutta he herättivät mielenkiintoni.

Tässä jutussa ei kummittele kukaan muu kuin ex-rikosetsivä Arosuo. Miksi sinun pitää tehdä yksinkertaisinkin asia monimutkaiseksi? Tässä etsitään Johannes Tulikosken murhaajaa, ei mitään oopperan kummitusta.

Kirjan pituus on vajaat 250 sivua, mutta tarina tuntui siitä huolimatta etenevän niin verkkaisesti, että se alkoi ärsyttää: en jaksanut keskittyä lukemiseen yhtäjaksoisesti, vaan pidin useita taukoja. Lisäksi minulta meni viisi päivää teoksen päätökseen saattamiseen, vaikkei minulla ollut kiireitä, jotka olisivat vaikuttaneet asiaan. Ei lukeminen ollut minulle sentään yhtä tervanjuontia, muttei ollut myöskään miellyttävimpiä kokemuksiani, joistakin hauskoista ja kiinnostavista hetkistään huolimatta.

Tulikosken ja Arosuon tutkima rikos oli melko erikoinen: lähtöasetelma on hyvin perinteinen ja arvasin monet seikat etukäteen, mutta tutkimusten edetessä mysteeri alkoi saada piirteitä, joita en ollut osannut odottaa. Vastaan ei tullut sellaista shokkikäännettä kuin Annoin sinun mennä-romaanissa, mutta kaiken ilmenneen ansiosta tarina ei muuttunut minulle yhdentekeväksi.

Tammikuun pimeä syli herätti minussa kaksijakoisia ajatuksia: en jaksanut lukea kirjaa nopeasti ja tuntemukseni tarinaa kohtaan jäivät laimeiksi, mutta toisaalta hahmot sekä heidän taustansa alkoivat kiinostaa minua ja pidin Koskisen tavasta kirjoittaa - hänen helposti tunnistettava tyylinsä on tehnyt minuun vaikutuksen aikaisemmin kahdesti. Minun on kuitenkin myönnettävä, että pidän miehen historiallisista romaaneista enemmän, mutta aion kuitenkin antaa Murhan vuosi-sarjalle vielä mahdollisuuden ja lukea ainakin seuraavan osan.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Tammikuun pimeä syli sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 37: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

DEKKARIVIIKKO - Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

©Hande

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Gummerus 2017

Kun Annoin sinun mennä ilmestyi, se kiinnitti huomioni hypnoottisella kannellaan, mutten kiinnostunut siitä takakannen perusteella tarpeeksi ostaakseni sen tai lainatakseni teoksen kirjastosta. Äitini päätti kuitenkin hankkia romaanin itselleen - luettuaan sen hän suositteli sitä minullekin, joten nappasin sen lainaan - sopiihan se myös dekkariviikon lukemiseksi.

Jacob-niminen poika jää auton alle äitinsä silmien edessä ja menehtyy välittömästi. Auton kuljettaja pakenee paikalta pysähtymättä. Bristolin poliisilaitoksen rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen saa tapauksen ratkaistavakseen, mutta tehtävä on odotettua vaikeampi. Lapsensa menettänyt Jenna Gray tahtoo unohtaa koko onnettomuuden ja pakenee menneisyyttään sekä suruaan Walesin rannikolla sijaitsevaan mökkiin. Muistojaan ei voi kuitenkaan paeta loputtomiin.

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, tömähdys, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin se paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämien käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpaantuu.                                                                         Se on ohi silmänräpäyksessä.

 Juonessa ei sinänsä ole mitään uutta: kerronta vuorottelee Rayn sekä Jennan näkökulmien välillä, ja tilannetta rakennetaan pikkuhiljaa. Rayn osuudet kerrotaan kolmannessa persoonassa, kun taas Jenna on oman tarinansa minäkertoja. Mackintosh kuvailee monipuolisesti sekä viranomaisten työtä sekä suuren surun työstämistä. Teoksessa viljellään kuitenkin melko paljon rikoskirjallisuuden kliseitä, joten monessa kohtaa ei ollut vaikeaa arvata, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Kerronta oli silti sen verran puoleensavetävää, että jatkoin sivujen kääntelemistä.

Melko harjaantuneena jännitys- ja rikoskirjallisuuden lukijana olin varma, että kaikki tarinan langat olivat käsissäni, kunnes kirjan puoliväli läväytti kasvoilleni käänteen, joka sai suuni loksahtamaan auki ja sieltä lipsahti huudahdus: "Mitä v*ttua juuri luin?!" Tässä vaiheessa minun oli pakko ihailla Mackintoshin oveluutta, sillä hän onnistui petkuttamaan minua pahemman kerran - kliseiden keskellä vaani tikittävä aikapommi.

Teoksen hahmot olivat kiinnostavia ja moniulotteisia. Tosin minua kiinnosti Ray Stevensissä enemmän hänen työskentelynsä rikoksen kimpussa kuin hänen siviiliminänsä, joten pidin hänen yksityiselämäänsä avaavia osuuksia tarinan kannalta melko turhina. Kaikkein eniten minua kiinnosti Jenna Gray sekä hänen vaiheensa. Kirjan hahmoista hänessä näkyivät parhaiten ihmisyyden erilaiset puolet.

Vaikka kirjan puoliväli löi minut ällikällä, sain loksautettua toisen osan palaset melko pian paikoilleen. Nautin siitä huolimatta tarinan jatkamisesta, sillä koko ajan taustalla vellonut uhkaavuuden ilmapiiri alkoi vallata itselleen enemmän ja enemmän tilaa, ja jännitys tiivistyi huimaavasti loppua kohden. Pääni sisällä jylläsi varsinainen tunteiden hirmumyrsky, joka laantui vasta aivan viimeisillä sivuilla.

Annoin sinun mennä on jännittävä elämys joistakin ennalta-arvattavista elementeistään huolimatta. Se eläytyy erinomaisesti erilaisiin ihmisiin, heidän elämäntilanteisiinsa ja tekoihinsa. Minuun teki myös vaikutuksen realistinen poliisityön kuvailu - syytä ei tarvitse hakea kaukaa, sillä Mackintosh oli poliisi ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Tämä romaani osoittaa erinomaisesti, miten tärkeitä muiden antamat lukuvinkit voivat olla, sillä Annoin sinun mennä paljastui silmissäni yllättäjäksi, ehdottomasti positiivisessa mielessä.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 11: jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

DEKKARIVIIKKO - Alan Bradley: Piiraan maku makea

©Hande

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Bazar 2014

Jollei piiraassa maistu maku makea, on koristeilla turha sitä hakea.

Olen pysähtynyt katselemaan Alan Bradleyn Flavia de Luce-kirjoja kirjakaupoissa ensimmäisen osan suomentamisesta lähtien - en vain jostain syystä saanut aikaiseksi ostaa tai lukea niitä, ja lopulta unohdin sarjan osittain. Ennen Sherlock Holmesin seikkailujen uusintalukua en ole tarttunut dekkareihin pitkään aikaan, tarkemmin sanottuna yli vuoteen. Parin kanssabloggaajan kirjoitukset tästä kirjasarjasta herättivät kuitenkin kiinnostukseni jälleen henkiin, ja onnistuin löytämään sen aloitusosan antikvariaatista.

Piiraan maku makea laittaa käyntiin tarinan 1950-luvun Isossa-Britanniassa elävästä, 11-vuotiaasta Flavia de Lucesta. Leski-isänsä ja kahden ärsyttävän isosiskonsa kanssa Buckshaw'n kartanossa asuva tyttö rakastaa kemiaa - erityisesti myrkkyjä - ja kinkkisten arvoitusten ratkaisemista. Eräänä päivänä kartanon mailta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on lävistetty postimerkki. Asia järkyttää Flavian isää, mutta muut eivät kiinnitä siihen erityisemmin huomiota. Seuraavana päivänä de Lucejen kurkkupenkistä löytyy kuitenkin ruumis, jolloin Flavia päättää ratkaista sekä kuolleen linnun että kuolleen henkilön arvoituksen.

Kirjan tarjoama mysteeri oli mielenkiintoinen: onhan niitä murhaselvityksiä tullut luettua ennenkin, mutta Bradleyn esikoinen sisältää paljon sellaisia yksityiskohtia, jotka herättävät mielenkiintoni (olipa hyvin Sherlock Holmesin tyylinen letkautus, hups :D). Tarina tarjoaa myös erilaisia vinkkejä, joiden avulla arvoitusta voi yrittää ratkaista itsekin. Romaani on lähes 400-sivuinen, mutta se tuntui paljon lyhyemmältä: tarinankuljetus oli erittäin sujuvaa, teos on oivallinen yhdistelmä sarkastista huumoria ja vakavia aiheita sekä sisältää lukuisia kirjallisia viittauksia. Lisäksi historiantutkijapuoleni sai osansa jo tapahtuma-ajan puolesta, mutta mukana on myös muuta historiallista herkkua.

Tarina muistutti suuresti Sherlock Holmes-kertomuksia, mutta oli silti aivan omanlaisensa - erityisesti monipuolisten ja kiinnostavien henkilöhahmojen ansiosta. Rakastuin Flaviaan tyystin hänen uteliaisuutensa, älykkyytensä ja pisteliäisyytensä ansiosta. Näin hänessä myös paljon itseäni, vaikken olekaan päässyt tekemään kokeita myrkyillä tai ratkomaan oikeita murhia. Flavian lisäksi suosikikseni nousi kartanon jokapaikanhöylä, toisen maailmansodan traumatisoima Dogger, joka romaanin tapahtumahetkellä työskentelee Buckshaw'n puutarhurina. Hän on sympaattinen hahmo ja monet hänen luonteenpiirteistään sekä toimintatavoistaan tuovat mieleeni Alfred Pennyworthin Batman-tarinoista. Myös muut de Lucen perheen jäsenet herättivät mielenkiintoni, ja toivon kuulevani heistä lisää sarjan jatko-osissa.

Piiraan maku makea on loistava dekkari enkä voi kuin ihmetellä, miksi viivyttelin kolme vuotta ennen teokseen tarttumista. Kirjaa lukiessa aivonystyrät saivat töitä ja jäljelle jäi hyvä mieli. Aion ehdottomasti metsästää loputkin osat käsiini ja lukea ne - haluan kuulla Flaviasta sekä muista Buckshaw'n asukkaista lisää!

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Piiraan maku makea täytti Helmet-lukuhaasteen kohdan 13 kriteerin: kirja "kertoo sinusta".