 |
| ©Hande |
WSOY 2000
Läpi historian-lukuhaasteen loppukiri jatkuu: saldoni on nyt 12 kirjaa ja vielä kaksi uupuu saavuttaakseni ylimmän lukutason eli keisarinnan. Päätin lukea klassismin aikakaudelta Molièren näytelmän - hän on nimenä minulle tuttu, mutten ole aiemmin lukenut hänen tuotantoaan. Valitsin teoksen Goodreadsin arvioiden perusteella ja suuntasin kirjastoon näytelmää lainaamaan.
Huvinäytelmäksi tituleerattu teos kertoo Alcestesta, joka inhoaa kaikkea ja kaikkia - paitsi ihanaa Célimènea, jota hän ei voi olla rakastamatta. Hahmonkaartiin kuuluu kahden edellä mainitun lisäksi muun muassa Alcesten ystävä Philinte, Célimènen kilpakosija Oronte sekä Éliante, Célimènen serkku. Teos on viisinäytöksinen ja sijoittuu Pariisiin.
Näytelmän alkupuoli koostuu enimmäkseen Alcesten valittamisesta ja arvostelusta, mikä alkoi käydä jonkin ajan kuluttua hermoille. Toisaalta kuitenkin ymmärsin moniakin hänen valituksiaan - yhteiskuntaan sekä yksilöihin kohdistuu hyvin ansaittuakin kritiikkiä. Valittamista olisi voinut silti olla vähemmän, sillä näytelmän alku jumittaa sen takia paikoillaan.
Ihmisvihaajan kirjoitustyyli on melko perinteinen - ainakin sen perusteella, miten olen nähnyt otteita vanhoista näytelmistä. Hahmojen repliikit ovat runomitassa ja suomennoksessa käytetään paljon loppusointuja. Kieli on mielestäni selkeää ja helppolukuista, muttei erityisen mukaansatempaavaa.
Teoksen henkilöhahmot olivat enimmäkseen mitäänsanomattomia tai ärsyttäviä - negatiivisetkaan tunteeni eivät muodostuneet kovin vahvoiksi. Alcenten ainaisesta nalkuttamisesta huolimatta arvostin ajoittain hänen suorapuheisuuttaan, mutten silti pitänyt hahmosta. Näytelmästä suosikeiksini nousivat Philinte ja Éliante, vaikkeivät hekään pääse suurten hahmosuosikkieni joukkoon - arvostukseni heitä kohtaan perustuu yksinomaan siihen, että he olivat minusta koko teoksen ainoat järkevät hahmot.
Ihmisvihaaja ei oikein herättänyt minussa tunteita, ainakaan kovin vahvoja sellaisia. Sen luki ongelmitta, muttei se tehnyt erityisen suurta vaikutusta - mielessäni ei esimerkiksi herännyt halua nähdä näytelmä teatterissa.
Huvinäytelmäksi tituleerattu teos kertoo Alcestesta, joka inhoaa kaikkea ja kaikkia - paitsi ihanaa Célimènea, jota hän ei voi olla rakastamatta. Hahmonkaartiin kuuluu kahden edellä mainitun lisäksi muun muassa Alcesten ystävä Philinte, Célimènen kilpakosija Oronte sekä Éliante, Célimènen serkku. Teos on viisinäytöksinen ja sijoittuu Pariisiin.
Näytelmän alkupuoli koostuu enimmäkseen Alcesten valittamisesta ja arvostelusta, mikä alkoi käydä jonkin ajan kuluttua hermoille. Toisaalta kuitenkin ymmärsin moniakin hänen valituksiaan - yhteiskuntaan sekä yksilöihin kohdistuu hyvin ansaittuakin kritiikkiä. Valittamista olisi voinut silti olla vähemmän, sillä näytelmän alku jumittaa sen takia paikoillaan.
Ihmisvihaajan kirjoitustyyli on melko perinteinen - ainakin sen perusteella, miten olen nähnyt otteita vanhoista näytelmistä. Hahmojen repliikit ovat runomitassa ja suomennoksessa käytetään paljon loppusointuja. Kieli on mielestäni selkeää ja helppolukuista, muttei erityisen mukaansatempaavaa.
Teoksen henkilöhahmot olivat enimmäkseen mitäänsanomattomia tai ärsyttäviä - negatiivisetkaan tunteeni eivät muodostuneet kovin vahvoiksi. Alcenten ainaisesta nalkuttamisesta huolimatta arvostin ajoittain hänen suorapuheisuuttaan, mutten silti pitänyt hahmosta. Näytelmästä suosikeiksini nousivat Philinte ja Éliante, vaikkeivät hekään pääse suurten hahmosuosikkieni joukkoon - arvostukseni heitä kohtaan perustuu yksinomaan siihen, että he olivat minusta koko teoksen ainoat järkevät hahmot.
Ihmisvihaaja ei oikein herättänyt minussa tunteita, ainakaan kovin vahvoja sellaisia. Sen luki ongelmitta, muttei se tehnyt erityisen suurta vaikutusta - mielessäni ei esimerkiksi herännyt halua nähdä näytelmä teatterissa.
Arvosana: ✮✮✮
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti