Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

©Hande

 Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Otava 2010

Kävin kesäkuussa katsomassa elokuvan Kirjallinen piiri perunankuori-paistoksen ystäville. Sain vasta elokuvan alettua tietää sen perustuvan kirjaan, ja koska filmatisointi oli mieleeni, kiinnostuin myös sitä innoittaneesta romaanista. Käännyin jälleen kerran kirjaston puoleen ja varasin teoksen.

Hyvä neiti Ashton,

nimeni on Dawsey Adams ja asun maatilallani St. Martinin kunnassa Guernseyllä. Tiedän teistä, koska minulla on teille taannoin kuulunut kirja Elian valitut esseet, jonka kirjoittajan oikea nimi oli Charles Lamb. Teidän nimenne ja osoitteenne oli kirjoitettu etukannen sisäpintaan.

Lontoo vuonna 1946. Kirjailija Juliet Ashton saa kirjeen guernseyläiseltä sikafarmarilta, Dawsey Adamsilta, jonka haltuun yksi Julietin aiemmin omistamista kirjoista on päätynyt. Adams piti kirjasta ja pyytää Julietilta apua Charles Lambin muiden teosten etsintään. Tästä alkaa kirjeenvaihto, joka tutustuttaa Julietin Guernseyn Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville sekä sen jäseniin.

Romaanin kerrontatyyli kiehtoo minua: se koostuu pelkästään henkilöhahmojen kirjoittamista kirjeistä sekä muistiinpanoista. Olen törmännyt vastaavanlaiseen vain kerran aikaisemmin lukiessani Bram Stokerin Draculaa kuusi vuotta sitten - siinä kerronta rakentuu kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä sekä sanomalehtiartikkeleista. Kirjallisessa piirissä tyyli toimi erinomaisesti ja minulle tuli nostalginen olo muistellessani omia kirjeenvaihtovuosiani. Kirjeiden kautta henkilöhahmojen persoonat avautuvat lukijalle pikkuhiljaa, jolloin uteliaisuus pysyy yllä koko lukukokemuksen ajan.

Teos sisältää kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa. Tunnelma on päällisin puolin lämmin, mutta pinnan alla väreilevät muun muassa hahmojen sota-ajan kokemukset. Guernsey, joka kuuluu Kanaalisaariin, oli toisen maailmansodan aikaan saksalaisten miehittämä, mikä on vaikuttanut saaren asukkaiden elämään sekä tarinan keskiössä olevan kirjallisen piirin syntyyn. Toisaalta tarina hersyy huumoria ja tarinassa vallitsee lempeä ilmapiiri, joka sai minut toivomaan, että olisin itsekin mukana kirjan tapahtumissa.

Tarinassa on mukana lukuisia henkilöhahmoja, joista suurin osa on kerrassaan hurmaavia. Vaikka hahmoihin pääsee tutustumaan vain kirjeiden kautta, kiinnyin moniin heistä vahvasti. He ovat ihanan arkisia ja todellisen tuntuisia, mikä sai minut rakastumaan heihin entistäkin enemmän. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on kuin yhtä suurta perhettä, jota yhdistävät samankaltaiset kokemukset sekä rakkaus kirjoihin - eihän minunlaiseni lukutoukka voi olla pitämättä tällaisesta joukosta!

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on hyvän mielen kirja, joka piti minut otteessaan alusta loppuun. Kepeydestään huolimatta se ei ollut pelkkää sokerikuorrutusta, vaan sisälsi särmää, jonka ansiosta teos pyöri mielessäni silloinkin, kun en lukenut sitä. Kirja sai minut myös kaipaamaan kirjeenvaihtoa - voisiko etanaposti tehdä uuden tulemisen?

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kuittaan teoksella Helmet-lukuhaasteen kohdan 15: palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Teoksen on suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

©Hande

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Arktinen Banaani 2018

Tänä vuonna on ilmestynyt lukuisia sisällissota-aiheisia kirjoja - onhan tästä maamme historian murheenkryynistä kulunut sata vuotta. Kiinnostuin kovasti, kun sain kuulla tästä aiheeseen liittyvästä sarjakuvasta ja varasin sen kirjastosta. Saatuani Lapset sodassa 1918-kirjan päätökseen päätin jatkaa samalla teemalla ja saada lisäksi luettavaa Sarjakuvahaasteeseen.

Sisaret 1918 kertoo kymmenen sisällissodan kokeneen naisen tai tytön tarinan sarjakuvan keinoin. Tarinat ovat tosia ja Reetta Laitinen on valinnut ne Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta sekä Suomen Kirjallisuuden Seuran 1918-kokoelmasta. Ääneen pääsevät niin valkoiset kuin punaisetkin sekä lapset. Sarjakuvat ovat tehneet Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensuu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen sekä Tiitu Takalo.

Minusta teoksen toteutustapa on erittäin kiehtova: todellisten ihmisten itse kertomien kokemusten kuvaaminen sarjakuvien kautta tuo niihin uudenlaista eloa ja mahdollistaa sellaisten asioiden näyttämisen, joita tekstistä ei löydy. Kukin taiteilijoista on piirtänyt yhden henkilön tarinan ja mukaan mahtuu hyvin erilaisia tyylejä. Oikeastaan se kuvastaa hienosti, miten erilaisia kokoelmaan valittujen kertomusten naiset ovat omanlaisine kokemuksineen.

Lukukokemukseni ei ollut täysin odotusteni mukainen, sillä kokoelma oli makuuni turhan pintapuolinen. Se tarjosi vain pintaraapaisun naisten tarinoihin ja vuoden 1918 oloihin, kun olisin kaivannut sukellusta pintaa syvemmälle. Kenties, jos kokoelmassa olisi ollut vähemmän tarinoita, henkilöitä vaiheineen olisi ollut mahdollista käsitellä syvällisemmin - kokoelmassa oli hieman pikakelauksen tuntua.

Sisaret 1918 on mielenkiintoinen kurkistus yhteen maamme historian kipeimmistä tapahtumasta naisten ja tyttöjen silmin. Se toi hyvin esiin erilaisia näkökulmia, sillä mukana oli niin punaisia kuin valkoisiakin sekä lapsia. Heistä jokainen oli kokenut sodan eri tavalla, sillä heidän joukossaan on sekä aktiivisia toimijoita että sivustaseuraajia - kaikkien kokemuset ovat yhtä arvokkaita. Vaikka olisin kaivannut kokoelmaan syvällisempää otetta, viihdyin sen parissa hyvin. 

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sarjakuva täyttää Helmet-lukuhaasteen määritelmän 39: kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (tässä tapauksessa osittain, mutta lasken sen silti mukaan).

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

©Hande

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

Tammi 2014

Valitsin Pekkalaisen kirjan yhdeksi #hyllynlämmittäjä-kirjakseni 1918-lukuhaasteen ansiosta. Halusin lukea haastetta varten tietokirjan ja lapsien asema sisällissodan pyörteissä on kiinnostanut minua pitkään, erityisesti sen vuoksi, ettei sitä ole erityisemmin käsitelty aiheeseen liittyvissä materiaaleissa. Kaikki ei mennyt kuitenkaan suunnitelmien mukaan: kesti viisi kuukautta, että sain kirjan päätökseen ja haaste oli ehtinyt jo päättyä - opiskelu ja tietokirjojen lukeminen ei taida olla kohdallani hyvä yhdistelmä.

Lapset sodassa 1918 on tutkimus sisällissodan aikaisille vankileireille joutuneista lapsista. Ainakin tilastojen mukaan leireille joutui noin parituhatta, alle 15-vuotiasta lasta. Todennäköisesti määrä on ollut kuitenkin suurempi, sillä leirien kirjanpidossa on isojakin puutteita ja varsinaisia virheitä. Leireillä oli sekä tyttöjä että poikia kaikista ikäluokista.

Tietokirja on erittäin kattava ja perusteellinen: Pekkalainen on nähnyt vaivaa selvittäessään kaikkien Suomen vankileireillä olleiden lasten lukumäärän, taustat sekä kohtalot sekavista ja ristiriitaisista asiakirjoista. Lasten vaiheet vaihtelivat: jotkut heistä vapautettiin, toiset kuolivat nälkään tai tauteihin, osa teloitettiin tai tapettiin ja toiset joutuivat kuritushuoneeseen. Suurin osa lapsista oli luokiteltu punaisiksi iästä riippumatta - joillakin leireillä jopa vauvaikäisiä oli kirjattu punaisiksi, vaikkei senikäisellä voi mitenkään olla poliittista agendaa. Pekkalaisen perusteellisuus teki minuun vaikutuksen, mutta toisaalta kirjan luettelomaisuus kyllästytti minua ajoittain, enkä jaksanut lukea jokaista listaa alusta loppuun ajatuksella.

Vaikka lukukokemus ei ollut minulle täysin kitkaton, teos oli silmiä avaavaa luettavaa: lapset eivät saaneet leireillä minkäänlaista erityiskohtelua aikuisiin nähden, vaan heidän oli tultava toimeen parhaansa mukaan, joskus jopa ilman vanhempiaan. Tilanteet vaihtelivat paikkakunnittain, mutta suurimmmaksi osaksi leirien olot olivat surkeat: ruokaa ei ollut tarpeeksi, eikä kaikissa paikoissa saanut vastaanottaa perheenjäsenten lähettämiä ruokapaketteja. Hygieniasta ei myöskään ollut tietoakaan ja vangit olivat täysin leirien vartijoiden armoilla. Valtiorikosoikeus ei langettanut kuolemantuomioita lapsille, mutta kenttäoikeuksissa niin tehtiin. Joillakin leireillä lapsia tapettiin myös mielivaltaisesti: esimerkiksi Tampereen vankileirillä vartija ampui yhdeksänvuotiaan Wilho Kuusijärven, koska tämä oli kurkistellut ovesta, ja kolmeviikkoinen vauva, Antti Adolf Matinpoika Wuori, murhattiin kuristamalla. Lukuisat epäoikeudenmukaisuudet, joita lapset saivat kärsiä joko leireillä tai tuomioistuimissa, saivat minut hyvin surulliseksi ja vihaiseksi.

Lapset sodassa 1918 on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä tietokirja: se muistuttaa, miten lapsia kohdeltiin tuohon aikaan pienikokoisina aikuisina, jotka saivat kärsiä sisällissodan seurauksista sekä sen voittajien mielivallasta aivan kuten täysikasvuisetkin. Minulla kesti pitkään saattaa teos päätökseen, mutta sen tarjoamat tiedot pitivät minut mietteliäänä niinäkin hetkinä, kun pidin taukoa kirjan lukemisesta. Pekkalaisen tutkimus antaa äänen ihmisryhmälle, joka on aikaisemmin tyystin unohdettu sisällissotaan liittyvästä aineistosta.

Ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat, eivät tiedä. 

Ne, jotka tietävät, eivät tee kumpaakaan. 

Sotatuomarina 1918 toiminut Toivo Tapanainen 1956

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kuitattua kirjan lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 24: surullinen kirja.

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta

©Hande

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta

Reuna 2018

Meri on täällä. Sininen utu, kostea ilma, lokit.

Maailman reuna, marginaali.

Toukokuussa, hyvin pitkästä aikaa, jonkin teoksen kirjailija lähestyi minua ja tarjosi arvostelukappaletta kirjastaan. Kyseessä oli Leena-Kaisa Laakso ja hänen kirjansa Tämän maailman reunalla. Otin tarjouksen ilomielin vastaan, sillä teos on Irlanti-aiheinen: olen ollut Irlannissa kahdesti ja maalla on erityinen paikka sydämessäni. Kiitokset arvostelukappaleesta!

Seikkailu. Kulttuuri. Maisema.

Kuulostaa juuri Irlannilta.

Vähän arjesta eroavalta, tuulentuivertamalta. 

Tämän maailman reunalla sisältää tuokiokuvia Irlannin länsirannikolta. Laakso on haastatellut kirjaansa varten paikallisia tavan tallaajia, länteen tuulen mukana tulleita sekä kirjailijoita. Näiden ihmisten kertomusten lisäksi mukana on Laakson omia proosatekstejä. Lukija pääsee tutustumaan teoksen kautta irlantilaisiin maisemiin, elämäntapaan ja kirjallisuuteen.

Dublin on ihania yrjöjenaikaisia taloja, kahviloita, kirjakauppoja, katumarketteja, pubeja, ongelmalähiöitä, ihmisiä, rosoa.

Galway on merentuoksuinen maalaisserkku. Villapaitoja ja järkeviä kenkiä, jatkuvaa sadetta, pieniä pubeja, tuttuja kasvoja. 

Kirja on erittäin tunnelmallinen ja etenee mukavan verkkaisesti. Sitä lukiessaan on mahdollista pysähtyä nauttimaan ilman, että teoksen rytmi siitä kärsisi. Tällainen verkkaisempi kerronta toi mieluisaa vaihtelua tapahtumarikkaiden kokemusten jälkeen. Laakson teksti on kaunista ja ilmavaa - oloni muuttui seesteiseksi joka kerta, kun tartuin kirjaan ja uppouduin sen tarinoihin.

Irlannin historia, erityisesti sen lähihistoria, sekä iirin kieli ovat kirjassa tapetilla. Iiri on hyvin vanha kieli, mutta sitä puhuu arkikielenään yhä harvempi. Siitä huolimatta on muun muassa iiriksi kirjoittavia kirjailijoita sekä muita ihmisiä, jotka yrittävät toiminnallaan pitää kielen hengissä. Pienen kielialueen asukkaana minusta on surullista, miten jonkun maan oma kieli tekee kuolemaa. Iirin kieli on kiehtonut minua vuosia ja haluaisin opiskella sitä, jos saan joskus tilaisuuden.

Iirinkielisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteistö on ehkä kadonnut, iirinkieliset yhteisöt ovat hajallaan ympäri maata. Tilalle ovat tulleet toiset, laajemmat yhteisöt. Olemme nykyään enemmän tekemisissä netin ja sosiaalisen median kautta. Siellä käydään hienoja kirjallisia keskusteluja, joihin osallistutaan kaikkialta maailmasta. Kieli on osa identieettiämme ja yksi syistä Irlannin itsenäistymiseen. Tuntuu, että nykypäivän Irlannin valtio on unohtanut sen, mistä se on peräisin.

Minulle tuli teosta lukiessani ajoittain tuttuuden tunne: olen tehnyt Irlannin länsirannikolle vain päiväreissun Cliffs of Moherin nähdäkseni, mutta matkan aikana teimme välipysähdyksiä paikkakunnille, joita kirjassa mainittiin. Mieleeni muistuivatkin bussikuskioppaamme kertomukset kyseisiin paikkoihin liittyen. Opin paikoista kirjan ansiosta lisää ja toivon pääseväni viettämään niissä enemmän aikaa joskus tulevaisuudessa.

Cliffs of Moher
©Hande

Tämän maailman reunalla on kirja, jonka pariin helposti unohtuu - nautin sen tarjoamista kertomuksista sekä tunnelmasta niin paljon, että irtauduin sen parista arkielämään erittäin vastentahtoisesti. Ainoa asia, joka minua kaihersi, olivat mustavalkoiset valokuvat: ne eivät tehneet oikeutta kohteilleen harmaudellaan. Laakson teos oli kuitenkin muilta osin minulle mieluinen lukukokemus ja herätti minussa jälleen kaipuun Irlantiin - seuraavalla kerralla voisinkin suunnata sinne länsirannikolle perinteisen Dublinin sijaan.

Länsirannikon maaseudulla ollaan toden reunalla. Tosi ja mielikuvitus sekoittuvat, ja kun ilta hämärtyy, kaikki näyttää toiselta. Alkaa uskoa tarinoita, kuulla maisevan puhuvan.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Laakson teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23: kirjassa on mukana meri.

Rästikirjojen miniarviot osa 2

©Hande

Lupaavan alkuspurtin jälkeen bloggaustahtini on hyytynyt kesätöiden, helteen sekä sittemmin yleisen kirjoitusjumin vuoksi, ja muutama bloggaus on roikkunut rästissä kesäkuusta asti. Minulla on olemassa kaikista niistä muistiinpanot, mutta aivoni eivät vain jostain syystä tottele käskyjäni, enkä saa kirjoitetuksi mitään mielekästä. Päätin olla itselleni armollinen ja turvautua jälleen kerran miniarviointeihin, jottei tarvitsisi vältellä uusien kirjojen lukemista.

~~~~~~

Batman: A Celebration of 75 Years

DC Comics 2014

Vuonna 2014 Batman täytti 75 vuotta. Sen kunniaksi DC Comics julkaisi kokoelman, joka sisältää sarjakuvia Yön ritarin koko olemassaolon ajalta. Ostin teoksen heti sopivan hetken koitettua, mutta kuten monet muutkin kirjahankintani, se jäi vuosien ajaksi pelkäksi hyllyn täytteeksi. Päätin ottaa teoksen lukuun kevätlukumaratonin aikana.

Teos sisältää mielenkiintoisen kattauksen sarjakuvia kaikilta vuosikymmeniltä, jolloin Batman on Gothamia vartioinut - pääsin vihdoinkin lukemaan myös ihkaensimmäisen Yön ritarista kertovan tarinan. Sarjakuvia lukiessani huomasin, miten paljon hahmo on vuosien varrella muuttunut: esimerkiksi Batmanin sääntö olla tappamatta on tullut osaksi hahmon imagoa vasta tuonnempana ensimmäisen sarjakuvan ilmestymisestä.

Kokoelma on jaettu viiteen lukuun Batman-sarjakuvien aikakausien mukaan. Jokaisen luvun alussa on infopaketti kyseistä aikakaudesta: niissä on tietoa kyseisen ajan hengestä sekä sen vaikutuksesta sarjakuviin. Ne olivat mukava lisä kirjaan ja lisäsivät ymmärrystäni sille, miksi sarjakuvien tunnelma on vaihdellut synkästä koomiseen ja takaisin.

Harsh tang of brimstone expanding in my chest... Every breath hot and bitter... But I can't give in...

Batman: A Celebration of 75 Years tarjoaa kurkistuksen suosikkisupersankarini kiehtovaan kehityskaareen. Kiinnostukseni eri vuosikymmenten Batman-sarjakuvia kohtaan lisääntyi ja todennäköisesti tulen etsimään tulevaisuudessa käsiini varsinaisen tietokirjan aiheesta.

Arvosana: ✮✮✮✮

Jan Guillou: Keikari
Like 2013

Luin viime vuonna Guilloun Suuri vuosisata-sarjan aloitusosan, Sillanrakentajat, Pride-lukuhaastetta varten. Päätin jatkaa sarjaa tänäkin vuonna lukuhaasteen kunniaksi, sillä se kertoo samasta aikakaudesta kuin edeltäjänsä, mutta homoseksuaaliksi osoittautuneen Sverren näkökulmasta. Veljessarjan kuopuksen vaiheet vievät lukijan Saksaan, Iso-Britanniaan, brittien Afrikkaan sekä Norjaan.

Romaanin vahvuuksia ovat huolellinen taustatyö, historiallinen realistisuus sekä todellisten henkilöiden, kuten Oscar Wilden ja Virginia Woolfin, käyttäminen fiktiivisten hahmojen rinnalla. Lisäksi Guillou kuvailee kaunistelematta kolonialismia ja sen vaikutuksia Britannian alusmaihin asukkaineen. Aloin lopulta voida pahoin brittien tekopyhyyden tähden - niin vaikuttavaa kerronta oli tältä osin.

Sverre, joka oli Afrikkaan tulon jälkeen tuntenut olevansa kolmas pyörä, nousi ja käveli kivetylle terassille, katseli hetken huikeaa tähtitaivasta ja mietti olevansa vain käymässä. Englantilaisten ajatukset Afrikan yliherruudesta olivat liian kaukana hänen omasta ajatusmaalmastaan, jotta hän voisi lisätä sisällä käytävään alati kiihkeämpään keskusteluun mitään mielekästä. Norjalaisilla kun ei selvästikään ollut mitään tekemistä Afrikan yliherruuden kanssa.

Kirjassa keskityttiin enemmän historiallisiin tapahtumiin kuin henkilöihin, minkä vuoksi tarinan hahmot jäivät minulle etäisemmiksi kuin sarjan ensimmäisen osan hahmokaarti. Pidin tästä huolimatta monista teoksen henkilöistä: erityisesti minua kiehtoi seksuaalivähemmistöön kuuluvien olojen kuvaaminen 1900-luvun alussa, vaikka kirjan hahmot saivat mahdollisuuden elää eräänlaisessa kuplassa, jossa yhteiskunnan suhtautumisen pystyi ainakin ajoittain unohtamaan - rahalla saa ja hevosella pääsee.

Keikari ei aivan yltänyt edeltäjänsä tasolle, mutta se onnistui pitämään mielenkiintoani yllä alusta loppuun asti. Surin ja iloitsin kirjaa lukiessani ja aion ehdottomasti jatkaa sarjan seuraavaan osaan sopivan hetken tullen.

Arvosana: ✮✮✮✮

Matt Haig: Radleyn perhe
Atena 2011

Ostin tämän kirjan ties miten monta vuotta sitten Helsingin kirjamessuilta, sillä se kertoo vampyyreista, jotka ovat kiehtoneet minua niin kauan kuin muistan. Tuttuun tapaan romaani unohtui hyllyjeni kätköihin, kunnes kaivoin sen esille #hyllynlämmittäjä-haastetta varten.

Radleyt ovat perinteisessä brittilähiössä elävä tuikitavallinen perhe. Heillä on kuitenkin salaisuus: he ovat pidättäytyjiä eli verenhimonsa kieltäviä vampyyreja. Perheen yritys elää sivistynyttä elämää joutuu kuitenkin koetukselle, kun odottamaton tapahtuma raivstelee Radleyja sekä heidän naapurustoaan.

Sellaista hänen elämänsä nykyisin on. Kirkasta, mitäänsanomatonta ja mautonta kuin vesi. Ja siihen voi hukkua täsmälleen yhtä helposti kuin vereenkin.

Minusta kirjan idea on hyvin kiehtova: en ole koskaan aiemmin törmännyt kertomukseen, jossa vampyyrit yrittäisivät elää kokonaan ilman verta. Toteutus herätti minussa kuitenkin ristiriitaisia tuntemuksia: kirjassa on hyvin toimivaa, mutta toisaalta myös väkinäistä huumoria, ja teoksen hahmot jäivät minulle melko etäisiksi, vaikka löysin osasta heistä myös samastumiskohtia.

Radleyn perhe oli ihan viihdyttävä, vaikka kokemuksesta jäi puuttumaan jotain. Kirja oli kuitenkin nopealukuinen, joten en ehtinyt turhautua siihen totaalisesti. Haigin teos on omintakeinen yhdistelmä vampyyritarinaa ja perhedraamaa, joka toimii oivallisesti välipalalukemisena.

Arvosana: ✮✮✮½

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia 2 - lisää vähäsanaista vertaistukea
Atena 2017

Luin kaksi vuotta sitten Karoliina Korhosen sarjakuvakokoelman Suomalaisten painajaisia - vähäsanaista vertaistukea ja pidin siitä paljon. Tuskin lienee siis yllätys, että hankin kokoelman jatko-osan viime vuonna Helsingin kirjamessuilta. Päätin lukea sen Sarjakuvahaastetta varten.

Teos on mukava ja hupaisa, ja löysin siitä tilanteita, joihin itsekin samastun. Valitettavasti toinen kokoelma ei ole kuitenkaan aivan yhtä oivaltava kuin edeltäjänsä. Viihdyin silti kokoelman parissa ihan hyvin ja se sopi Radleyn perheen tavoin hyväksi välilukemiseksi, vaikkei ollutkaan erityisen mieleenpainuva.

Arvosana: ✮✮✮

~~~~~~

P. S. Kolme kirjoista sopii Helmet-lukuhaasteeseen:
Keikari sopii kohtaan 27: kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta, Radleyn perhe kohtaan 16: kirjassa luetaan kirjaa, ja
Suomalaisten painajaisia 2 kohtaan 9: kirjan kansi on yksivärinen.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 7)

©Hande

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

WSOY 1997

Kirjabloggaajien klassikkohaasteesta näyttää tulleen vakituinen osa blogiani, sillä otan siihen osaa jo kolmatta kertaa peräkkäin. Unelmien aika-blogin Katriinan ilmoittaessa emännöivänsä kaikkien aikojen seitsemättä klassikkohaastetta tiesin välittömästi osallistuvani. Tällä kertaa kynnys mukaanlähtöön oli matala, sillä tiesin minulla olevan kesällä enemmän aikaa lukemiseen kuin opiskelemisen lomassa. Minulla kesti kuitenkin melko pitkään keksiä, minkä teoksen valitsisin. Olen lukenut aiemmilla kerroilla klassikoita, jotka eivät ole kaikkein perinteisimpiä, joten lopulta valintani kohdistui Charlotte Brontën kuuluisimpaan romaaniin. Olen lukenut teini-ikäisenä hänen siskonsa, Emilyn, kirjoittaman Humisevan harjun. Pidin siitä melkoisen paljon ja kiinnostuin sitä myötä myös Charlotten tuotannosta, johon en ole kuitenkaan perehtynyt ennen tätä haastetta.

Sinun ei ollenkaan tarvitse ottaa meidän kirjojamme, sinä elät meidän armoillamme, sanoo äiti, sinulla ei ole rahaa, isäsi ei jättänyt sinulle mitään, sinun pitäisi kerjätä eikä asua täällä herraslasten kanssa ja syödä samassa pöydässä kuin me ja käydä hyvin puettuna äitimme kustannuksella.

Jane Eyre on orpotyttö, joka asuu varhaislapsuutensa enonsa perheen hoteissa. Enon kuoltua tytön kohtelu on kurjaakin kurjempaa ja lopulta hänet lähetetään ankaraan Lowoodin kouluun. Jane valmistuu siellä opettajaksi ja täytettyään 18 vuotta hän saa kotiopettajattaren viran Thornfieldin kartanosta. Nuori nainen pitää työstään, mutta kartanon isäntä, kiivasluonteinen ja salaperäinen herra Rochester, aiheuttaa Janelle päänvaivaa.

Maailmani oli muutamia vuosia ollut Lowoodin seinien sisällä, kokemukseni rajoittui sen sääntöihin ja järjestelmiin, mutta nyt muistin, että todellinen maailma on avara ja että kirjava keto pelkoa, toiveita, tunteita ja intohimoja odotti niitä, joilla oli rohkeutta heittäytyä sen vaaroihin ja vaiheisiin ja etsiä niistä todellista elämänkokemusta.

Yllätyin siitä, miten koukuttava romaani oli: se nappasi mukaansa jo alkumetreillä ja piti minut imussaan viimeisille sivuille saakka. Vaikka osa juonenkäänteistä sai minut jopa pudistelemaan päätäni, en voinut laskea kirjaa käsistäni, ellei ollut aivan pakko - niin kiehtovalla tavalla se on kirjoitettu. Koko tarinan ajan taustalla väreilevä synkkä tunnelma kirvoitti mielikuvitustani ja sai minut pohtimaan lakkaamatta, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Teoksen kerronta sai minut luomaan mielessäni tarinan tapahtumapaikat aina Lowoodin koulusta Thornfield Halliin, ja monesti koin olevani seuraamassa tapahtumia paikan päällä - ikään kuin kärpäsenä katossa.

Brontë kuvailee ihmismieltä erittäin kiehtovasti, mikä on herkkua minunlaiselleni kyökkipsykologille. Romaanissa on monia kiinnostavia persoonallisuuksia ja jos puitteita muutettaisiin hiukan, hahmot voisivat olla myös nykyaikaan sijoittuvasta teoksesta. Kirjan henkilöt persoonineen herättivät minussa erilaisia tunteita laidasta laitaan, mutta Janeen rakastuin välittömästi: hän on erittäin samastuttava inhimillisyydessään ja arvostan suuresti hänen haluaan itsenäiseen elämään sekä valmiutta uhmata vallitsevan yhteiskunnan normeja ja odotuksia. Olinkin ällikällä lyöty, kun muistin Brontën kirjoittaneen kirjan 1840-luvulla eli melkein 200 vuotta sitten, sillä Jane Eyre on hyvin moderni hahmo ja hänessä on havaittavissa jopa feministisiä piirteitä.

Luuletteko, että olen kone - tunteeton puukuva? Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni? Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin - ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! 

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.

Minua ei yllättänyt lainkaan se, että Janen ja herra Rochesterin välille kehkeytyy epäsovinnainen romanssi. Sen sijaan olin aivan häkeltynyt siitä, miten moni kirjan lukenut pitää näitä kahta jonkinlaisena ihanneparina: herra Rochester onnistui nimittäin nostattamaan niskakarvani pystyyn, eikä lainkaan miellyttävällä tavalla. Tapa, jolla tämä kartanonisäntä kohtelee kanssaihmisiään, on hyvin järkyttävä ja hänen asenteensa tuovat mieleeni todellisen elämän miehet, jotka rupeavat ampumaan viattomia ihmisiä, koska eivät ole saaneet naista itselleen. Janen ja Rochesterin suhde onkin minusta kaikkea muuta kuin tervehenkinen ja tavoittelemisen arvoinen - oikeastaan he tuovat ikävästi mieleeni Jokerin ja Harley Quinnin. Heidän versionsa on vahvasti laimennettu, mutta siitä jää kuitenkin suuhun ikävä jälkimaku.

Onko vaeltava ja syntinen, nyt lepoa etsivä  ja katuva mies oikeutettu uhmaamaan maailman mielipidettä kiinnittääkseen itseensä ainiaaksi tuon hyvän, suloisen, iloisen muukalaisen siten saavuttaakseen oman mielensä rauhan ja voiman aloittaa uutta elämää?  

Juonipaljastukset päättyvät.

Kotiopettajattaren romaani on mielenkiintoinen yhdistelmä naiiviutta sekä tarkkanäköisyyttä. Jotkut sen käänteistä lähentelevät jo koomisuutta sinisilmäisyydessään, mutta teoksen sukellukset ihmismielen syövereihin sekä tunneälykkyys tekevät suuren vaikutuksen. Kun ottaa huomioon aikakauden, jolloin teos on kirjoitettu, se on teemoiltaan jopa erityisen rohkea. Tämä romaani on jo kummitellut (hyvällä tavalla) useamman viikon mielessäni, eikä se todennäköisesti koskaan katoa sieltä kokonaan. Kiinnostuin teoksen myötä uudestaan Brontën siskosten tuotannosta, johon tulen varmasti tutustumaan tarkemmin tulevaisuudessa.

Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän veljensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin, ja on ahdasmielistä heidän etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolesta sanoa, että heidän pitäisi rajoittua leipomaan kaakkuja tai kutomaan sukkia, soittamaan pianoa ja kirjomaan tupakkakukkaroita. On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän, kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kuittasin teoksen lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 1: kirjassa muutetaan.

Isabel Allende: Zorron tarina

©Hande

Isabel Allende: Zorron tarina

Otava 2006

Kesäkuussa lupaavasti alkanut reipas ja tunnollinen bloggaustahtini lässähti heinäkuun helteiden ja kesätöiden yhteisvaikutuksesta. Olen lukenut kirjoja, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa niistä, ja rästitekstien määrä on taas noussut. Vaikka tälläkin hetkellä selkäni on hiestä märkä eikä ajatustenjuoksuni ole terävimmillään, päätin vihdoinkin kirjoittaa edes yhden rästeistä, ettei heinäkuu jäisi aivan tyhjäksi.

Muistan, kuinka minut sai lapsena takuuvarmasti television ääreen, josta sieltä tuli Zorro - joko live action- tai piirrosversio. En muista kummankaan sarjan sisällöstä kuin hippusia sieltä täältä, mutta muistan ikuisesti innostuksen ja lumoutuneisuuden, jotka ne minussa herättivät. Tästä syystä hankin hahmoon liittyvän kirjan vuosia sitten ja nappasin sen osaksi #hyllynlämmittäjä-haastetta.

Kuten teoksen nimestä voi päätellä, romaani kertoo Zorron syntytarinan. Diego de la Vega on kalifornialainen aatelinen, jonka isä on espanjalainen hidalgo sekä sotilas ja äiti entinen intiaanisoturi. Teos seuraa Diegon varttumista ja tapahtumaketjua, jonka myötä etuoikeutettua elämää viettävästä pojasta tulee köyhien ja sorrettujen puolustaja.

Moncada oli erittäin taitava miekkailija, ja urheilutaistelussa hän olisi ollut varteenotettava vastustaja kenelle tahansa, mutta nyt raivoisa kauna sokaisi hänet. Hän ei voinut sietää tätä uskalikkoa, joka uhmasi virkavaltaa, rikkoi sääntöjä, pilkkasi lakia. Hänen piti tappaa Zorro ennen kuin tämä ehtisi tuhota hänen kallisarvoisimman omaisuutensa: syntymässä saadut etuoikeudet. 

Allenden romaani on ensimmäinen Zorrosta lukemani kirja. Hahmo on alun perin yhdysvaltalaisen pulp-kirjailijan, Johnston McCulleyn luomus, mutta vain yksi hänen Zorro-novelleistaan on suomennettu, enkä tiedä englanninkielisten tarinoiden saatavuudesta. Ei siis ole ihme, että omat kokemukseni latinosankarista rakentuvat muutaman tv-sarjan varaan. Minulla ei ollut tästä syystä vahvoja odotuksia tarinan yksityiskohtien suhteen ja ainakin omien muistikuvieni mukaan Allenden teos kuvailee Zorron kuvitelmieni mukaisesti.

Romaanin kerronta on sujuvaa ja jäljittelee hauskasti vanhempien seikkailukertomusten tyyliä: kertojana on tarinan sankarin tuttava ja vaikka teksti on proosaa, siinä on vielä kaikuja runoelmista. Välillä minusta tuntui, että Allende jopa pelleili Zorron kustannuksella, mikä toi mieleeni Cervantesin Don Quijoten. Valitettavasti juoni tuntui ajoittain jumittavan paikoillaan, mutta sain luettua kirjan siitä huolimatta melko yhtäjaksoisesti.

Teos tarjoaa kiintoisan katsauksen Pohjois-Amerikan historiaan 1700-luvun lopusta 1840-luvulle. Tarinan keskeisenä tapahtumapaikkana oleva Kalifornia kuului tuohon aikaan Espanjalle ja siirtomaavalta vaikutuksineen on merkittävässä roolissa kirjassa. Amerikan natiivien epäoikeudenmukainen, jopa julma kohtelu läväytetään vasten lukijan kasvoja, mikä pysäyttää pohtimaan ihmisten ahneutta ja häikäilemättömyyttä.

Diego de la Vega ei unohtanut koskaan opetusta, vaan epäoikeudenmukaisuuden kitkerä maku jäi ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä ja tuli nousemaan kielelle yhä uudestaan ja uudestaan. Se ratkaisi lopulta koko hänen elämänsä kaaren.

Zorron tarinassa olisi ollut aineksia erinomaiseen kertomukseen. Harmikseni kirja loppuu liian töksähtävästi, aivan kuin Allendelta olisivat loppuneet ideat kesken kaiken. Jäin myös kaipaamaan syvällisyyttä Zorron hahmoon, sillä hän jäi melko pinnalliseksi. Teos sisälsi kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia Zorron taustatarinaan liittyen, ja romaanin ilkikurisuus sekä yhteiskuntakritiikki saivat minut viihtymään sen parissa melko hyvin.

Sankaruus on kehnosti palkattua toimintaa, joka loppuu usein ennenaikaisesti ja siksi se kiehtoo fanaatikkoja ja sairaalloisesti kuolemaan viehättyneitä henkilöitä. On olemassa hyvin vähän sankareita, joilla on romanttinen sydän ja miellyttävä luonne. Sanokaamme muitta mutkitta: ei ole ketään Zorron vertaista.

 Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Teos kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 34: kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.