Nancy Holder: Crimson Peak - virallinen romaaniversio

©Hande

Nancy Holder: Crimson Peak

Like 2015

Syyskuun alussa aloin myöhäisherännäisenä  katsoa Tom Hiddlestonin tähdittämiä elokuvia. Viimeisimpänä katsoin Guillermo del Toron ohjaaman Crimson Peakin (en koskaan nähnyt sitä elokuvateatterissa), ja se jätti minut sekä häkeltyneeksi että vaikuttuneeksi. Olen ostanut elokuvasta tehdyn romaanin hetken mielijohteesta sen ilmestymisvuonna Helsingin kirjamessuilta ja otin sen lukuun pian elokuvan katsomisen jälkeen.

Edith tunsi olevansa näkymätön kuin haamu. Hän halusi, että joku olisi nähnyt hänet ja halannut. Tai heijannut häntä, kertonut iltasadun tai laulanut tuutulaulun.

Edith Cushingilla, amerikkalaisen liikemiehen tyttärellä, on kyky nähdä aaveita, mikä on innoittanut häntä kirjoittamaan kauhua naisille varatun romantiikan sijaan. Aloittelevan kirjailijan elämä muuttuu vuonna 1901, kun hänen kotikaupunkiinsa saapuu englantilainen baronetti, Sir Thomas Sharpe. Ajan mittaan Edith rakastuu mieheen, pari kihlautuu ja vihkimisen jälkeen he muuttavat Sir Thomasin kartanoon Englantiin. Myöhemmin ränsistyneellä sukutilalla alkaa tapahtua kummia...

Luin kirjan erittäin nopeasti, peräti ahmaisin - ajoittain se oli niin hypnoottinen, että kadotin tyystin ajan- ja paikantajuni. Lukukokemustani vaimensivat kuitenkin töksähtelevä kerronta sekä tarinan ajankuvaan sopimattomat sanavalinnat suomennoksessa: erityisesti sanat "kakkulat" ja "söpö" pistivät pahasti silmään muun tekstin seasta. Elokuvan muokkaaminen romaaniksi tuntui jääneen puolitiehen, vaikka teos välillä tempaisikin mukaansa.

Elämä oli uudistunut. Aurinko oli viimein alkanut paistaa, ja kaikki nuo vuodet pimeydessä - kaikki nuo salaisuudet - olivat tulleet tiensä päähän.

Teos sisältää elokuvaakin enemmän viittauksia muuhun kirjallisuuteen: niin suoria kuin symbolisiakin mainintoja saavat muun muassa Jane Austen, Mary Shelley ja Jumalainen näytelmä. Nämä alluusiot nivoutuvat hyvin tarinaan luoden siihen uusia ulottuvuuksia, joita jää pohtimaan pidemmäksikin aikaa. Tosin, osa viittauksista oli tehokkaampia elokuvassa kuin kirjassa, mutta toisaalta osaa niistä ei olisi välttämättä tajunnut lukematta kirjaa.

Crimson Peak - virallinen romaaniversio ei ole sellaisenaan mikään mestariteos - teoksen kerrontatyyli sopii paremmin valkokankaalle kuin kirjan sivuile. Se oli kuitenkin mielenkiintoinen täydennys elokuvalle ja vahvisti oikeiksi tarinan suhteen kehittämiäni teorioita. Pidin myös siitä, että kirja päästi minut paremmin kertomuksen kiehtovien hahmojen päiden sisään. Suosittelen katsomaan Crimson Peak-elokuvan ennen kirjaan tarttumista - siten se toimii mielestäni parhaiten.

Aaveet ovat todellisia. Sen tiedän varmasti. 

Ne haipuvat menneisyyden lailla olemattomiin niin kuin usva päivänvalossa... Jättäen vain muutamia opetuksia jälkeensä. Tiettyjä varmuuksia.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirjan lukemalla sain ruksittua Helmet-lukuhaasteen kohdan 4: kirjan nimessä on jokin paikka.
P. P. S. Muutin pitkästä aikaa blogini ulkoasua. Mitä pidätte?

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

©Hande

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Gummerus 2018

Tein kaksi vuotta sitten harppauksen mukavuusalueeni ulkopuolelle hankkimalla kotikirjastooni Jojo Moyesin chick litin Kerro minulle jotain hyvää. Vastoin kaikkia odotuksia rakastuin kirjaan ja hankin myös sen jatko-osan. Sen luettuani jäin odottamaan kieli pitkällä sarjan päätösosaa, ja pyysinkin siitä arvostelukappaletta jo ennen sen ilmestymistä. Kiitokset kustantajalle!

Silmäni tuntuivat olevan täynnä hiekkaa, kun kohotin katseeni - ja siellä se oli, Brooklynin sillan toisella puolella: Manhattan. Se loisti kuin miljoona rosoista valosädettä, vaikuttavana, koreana, sietämättömän tiiviinä ja kauniina. Näky oli niin tuttu televisiosta ja elokuvista, etten pystynyt täysin käsittämään, että näin sen livenä. Ojentauduin mykistyneenä, kun kiidimme kohti maapallon kuuluisinta metropolia.

Elä rohkeasti jatkaa suoraan siitä, mihin Jos olisit tässä jäi: Lou on astunut lentokoneeseen matkustaakseen New Yorkiin, josta on saanut työpaikan rouva Gopnikin assistenttina. Elämä suurkaupungin kalleimmalla alueella on hyvin erilaista Loun aikaisemman elämän puitteisiin verrattuna. Kaikki ei ole kuitenkaan pelkkää unelmaa masentuneisuuteen taipuvaisen työnantajan palveluksessa ja koti-ikävän vaivatessa. Rapakon toisella puolella Lou yrittää selvittää, kuka hän oikeastaan on ja mitä hän haluaa tehdä elämällään.

Kuten edeltäjänsäkin, Elä rohkeasti sisältää kosolti chick litin kliseitä - oikeastaan niitä on sen verran paljon, että ajoittain jopa muljauttelin silmiäni niiden vuoksi. Tämän pohjalta tarinan ennalta-arvattavuus tuskin yllättää, eikä se sisältänyt erityisemmin mitään odottamatonta. Tästä huolimatta romaani on oudolla tavalla koukuttava ja luin sitä pitkiä pätkiä kerrallaan, jos aikatauluni sen sallivat. Kerronnassa oli jotain sen verran mukaansatempaavaa, että pysyin sen imussa, vaikka välillä pystyin lukemaan sitä vain julkisissa kulkuneuvoissa matkalla kouluun.

Niinpä tein sen, mitä jokainen tyttö tekee ollessaan kaukana kotoa ja hiukan allapäin: söin puoli pakettia suklaalla kuorutettuja digestiivikeksejä ja soitin äidilleni. 

Moyesin vahvuutena ovat mielenkiintoiset henkilöhahmot: kieltämättä suurin osa heistä on melkoisen stereotyyppisiä, mutta heissä on kuitenkin särmää, joka tekee hahmoista kiehtovia ja samastuttaviakin. Lou on aivan yhtä rakastettava kuin ennenkin, mutta kirjassa on myös uusia henkilöitä, jotka voittivat minut puolelleen. On kiehtovaa, miten teoksen hahmot ovat samanaikaisesti sekä karikatyyrejä että hyvin inhimillisiä kaikkine puolineen.

Elävä musiikki oli niin paljon kolmiulotteisempaa kuin nauhoitettu - se sai aikaan oikosulun jossain syvällä sisimmässä. Agnesin soitto tuntui tulevan sellaisesta osasta häntä, joka pysyi suljettuna hänen ollessaan tekemisissä maailman kanssa; siinä oli jotain haavoittuvaa, herttaista ja suloista.

Vaikka teoksen tunnelma onkin kepeä, tarina sisältää kantaaottavuutta sekä hankaliakin aiheita. Käsittelyyn pääsevät niin mielenterveysongelmat, itsensä löytäminen, yksinäisyys kuin ihmisten eriarvoisuuskin. Trilogian aiempien osien perusteella osasin odottaa vastaavaa, mutta yllätyin siitä, miten kirja paljastaa New Yorkin monet kasvot muistuttaen monen kakun olevan kaunis päältä, mutta silkkoa sisältä, ja ettei Yhdysvaltoja voi kutsua hyvällä omallatunnolla hyvinvointivaltioksi näennäisestä vauraudesta huolimatta.

Elä rohkeasti on toimiva yhdistelmä kepeyttä ja syvällisyyttä, vaikkei tarjonnutkaan maailmaani mullistavaa lukuelämystä. Se sai minut pohtimaan maailmaa ja identiteettiä, mutta ennen kaikkea romaani on hyvän mielen tuoja, joka sopi täydellisesti flunssalukemiseksi.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Moyesin trilogian päätösosa sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21: kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

©Hande

 Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Otava 2010

Kävin kesäkuussa katsomassa elokuvan Kirjallinen piiri perunankuori-paistoksen ystäville. Sain vasta elokuvan alettua tietää sen perustuvan kirjaan, ja koska filmatisointi oli mieleeni, kiinnostuin myös sitä innoittaneesta romaanista. Käännyin jälleen kerran kirjaston puoleen ja varasin teoksen.

Hyvä neiti Ashton,

nimeni on Dawsey Adams ja asun maatilallani St. Martinin kunnassa Guernseyllä. Tiedän teistä, koska minulla on teille taannoin kuulunut kirja Elian valitut esseet, jonka kirjoittajan oikea nimi oli Charles Lamb. Teidän nimenne ja osoitteenne oli kirjoitettu etukannen sisäpintaan.

Lontoo vuonna 1946. Kirjailija Juliet Ashton saa kirjeen guernseyläiseltä sikafarmarilta, Dawsey Adamsilta, jonka haltuun yksi Julietin aiemmin omistamista kirjoista on päätynyt. Adams piti kirjasta ja pyytää Julietilta apua Charles Lambin muiden teosten etsintään. Tästä alkaa kirjeenvaihto, joka tutustuttaa Julietin Guernseyn Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville sekä sen jäseniin.

Romaanin kerrontatyyli kiehtoo minua: se koostuu pelkästään henkilöhahmojen kirjoittamista kirjeistä sekä muistiinpanoista. Olen törmännyt vastaavanlaiseen vain kerran aikaisemmin lukiessani Bram Stokerin Draculaa kuusi vuotta sitten - siinä kerronta rakentuu kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä sekä sanomalehtiartikkeleista. Kirjallisessa piirissä tyyli toimi erinomaisesti ja minulle tuli nostalginen olo muistellessani omia kirjeenvaihtovuosiani. Kirjeiden kautta henkilöhahmojen persoonat avautuvat lukijalle pikkuhiljaa, jolloin uteliaisuus pysyy yllä koko lukukokemuksen ajan.

Teos sisältää kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa. Tunnelma on päällisin puolin lämmin, mutta pinnan alla väreilevät muun muassa hahmojen sota-ajan kokemukset. Guernsey, joka kuuluu Kanaalisaariin, oli toisen maailmansodan aikaan saksalaisten miehittämä, mikä on vaikuttanut saaren asukkaiden elämään sekä tarinan keskiössä olevan kirjallisen piirin syntyyn. Toisaalta tarina hersyy huumoria ja tarinassa vallitsee lempeä ilmapiiri, joka sai minut toivomaan, että olisin itsekin mukana kirjan tapahtumissa.

Tarinassa on mukana lukuisia henkilöhahmoja, joista suurin osa on kerrassaan hurmaavia. Vaikka hahmoihin pääsee tutustumaan vain kirjeiden kautta, kiinnyin moniin heistä vahvasti. He ovat ihanan arkisia ja todellisen tuntuisia, mikä sai minut rakastumaan heihin entistäkin enemmän. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on kuin yhtä suurta perhettä, jota yhdistävät samankaltaiset kokemukset sekä rakkaus kirjoihin - eihän minunlaiseni lukutoukka voi olla pitämättä tällaisesta joukosta!

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on hyvän mielen kirja, joka piti minut otteessaan alusta loppuun. Kepeydestään huolimatta se ei ollut pelkkää sokerikuorrutusta, vaan sisälsi särmää, jonka ansiosta teos pyöri mielessäni silloinkin, kun en lukenut sitä. Kirja sai minut myös kaipaamaan kirjeenvaihtoa - voisiko etanaposti tehdä uuden tulemisen?

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kuittaan teoksella Helmet-lukuhaasteen kohdan 15: palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Teoksen on suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

©Hande

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Arktinen Banaani 2018

Tänä vuonna on ilmestynyt lukuisia sisällissota-aiheisia kirjoja - onhan tästä maamme historian murheenkryynistä kulunut sata vuotta. Kiinnostuin kovasti, kun sain kuulla tästä aiheeseen liittyvästä sarjakuvasta ja varasin sen kirjastosta. Saatuani Lapset sodassa 1918-kirjan päätökseen päätin jatkaa samalla teemalla ja saada lisäksi luettavaa Sarjakuvahaasteeseen.

Sisaret 1918 kertoo kymmenen sisällissodan kokeneen naisen tai tytön tarinan sarjakuvan keinoin. Tarinat ovat tosia ja Reetta Laitinen on valinnut ne Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta sekä Suomen Kirjallisuuden Seuran 1918-kokoelmasta. Ääneen pääsevät niin valkoiset kuin punaisetkin sekä lapset. Sarjakuvat ovat tehneet Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensuu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen sekä Tiitu Takalo.

Minusta teoksen toteutustapa on erittäin kiehtova: todellisten ihmisten itse kertomien kokemusten kuvaaminen sarjakuvien kautta tuo niihin uudenlaista eloa ja mahdollistaa sellaisten asioiden näyttämisen, joita tekstistä ei löydy. Kukin taiteilijoista on piirtänyt yhden henkilön tarinan ja mukaan mahtuu hyvin erilaisia tyylejä. Oikeastaan se kuvastaa hienosti, miten erilaisia kokoelmaan valittujen kertomusten naiset ovat omanlaisine kokemuksineen.

Lukukokemukseni ei ollut täysin odotusteni mukainen, sillä kokoelma oli makuuni turhan pintapuolinen. Se tarjosi vain pintaraapaisun naisten tarinoihin ja vuoden 1918 oloihin, kun olisin kaivannut sukellusta pintaa syvemmälle. Kenties, jos kokoelmassa olisi ollut vähemmän tarinoita, henkilöitä vaiheineen olisi ollut mahdollista käsitellä syvällisemmin - kokoelmassa oli hieman pikakelauksen tuntua.

Sisaret 1918 on mielenkiintoinen kurkistus yhteen maamme historian kipeimmistä tapahtumasta naisten ja tyttöjen silmin. Se toi hyvin esiin erilaisia näkökulmia, sillä mukana oli niin punaisia kuin valkoisiakin sekä lapsia. Heistä jokainen oli kokenut sodan eri tavalla, sillä heidän joukossaan on sekä aktiivisia toimijoita että sivustaseuraajia - kaikkien kokemuset ovat yhtä arvokkaita. Vaikka olisin kaivannut kokoelmaan syvällisempää otetta, viihdyin sen parissa hyvin. 

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sarjakuva täyttää Helmet-lukuhaasteen määritelmän 39: kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (tässä tapauksessa osittain, mutta lasken sen silti mukaan).

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

©Hande

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

Tammi 2014

Valitsin Pekkalaisen kirjan yhdeksi #hyllynlämmittäjä-kirjakseni 1918-lukuhaasteen ansiosta. Halusin lukea haastetta varten tietokirjan ja lapsien asema sisällissodan pyörteissä on kiinnostanut minua pitkään, erityisesti sen vuoksi, ettei sitä ole erityisemmin käsitelty aiheeseen liittyvissä materiaaleissa. Kaikki ei mennyt kuitenkaan suunnitelmien mukaan: kesti viisi kuukautta, että sain kirjan päätökseen ja haaste oli ehtinyt jo päättyä - opiskelu ja tietokirjojen lukeminen ei taida olla kohdallani hyvä yhdistelmä.

Lapset sodassa 1918 on tutkimus sisällissodan aikaisille vankileireille joutuneista lapsista. Ainakin tilastojen mukaan leireille joutui noin parituhatta, alle 15-vuotiasta lasta. Todennäköisesti määrä on ollut kuitenkin suurempi, sillä leirien kirjanpidossa on isojakin puutteita ja varsinaisia virheitä. Leireillä oli sekä tyttöjä että poikia kaikista ikäluokista.

Tietokirja on erittäin kattava ja perusteellinen: Pekkalainen on nähnyt vaivaa selvittäessään kaikkien Suomen vankileireillä olleiden lasten lukumäärän, taustat sekä kohtalot sekavista ja ristiriitaisista asiakirjoista. Lasten vaiheet vaihtelivat: jotkut heistä vapautettiin, toiset kuolivat nälkään tai tauteihin, osa teloitettiin tai tapettiin ja toiset joutuivat kuritushuoneeseen. Suurin osa lapsista oli luokiteltu punaisiksi iästä riippumatta - joillakin leireillä jopa vauvaikäisiä oli kirjattu punaisiksi, vaikkei senikäisellä voi mitenkään olla poliittista agendaa. Pekkalaisen perusteellisuus teki minuun vaikutuksen, mutta toisaalta kirjan luettelomaisuus kyllästytti minua ajoittain, enkä jaksanut lukea jokaista listaa alusta loppuun ajatuksella.

Vaikka lukukokemus ei ollut minulle täysin kitkaton, teos oli silmiä avaavaa luettavaa: lapset eivät saaneet leireillä minkäänlaista erityiskohtelua aikuisiin nähden, vaan heidän oli tultava toimeen parhaansa mukaan, joskus jopa ilman vanhempiaan. Tilanteet vaihtelivat paikkakunnittain, mutta suurimmmaksi osaksi leirien olot olivat surkeat: ruokaa ei ollut tarpeeksi, eikä kaikissa paikoissa saanut vastaanottaa perheenjäsenten lähettämiä ruokapaketteja. Hygieniasta ei myöskään ollut tietoakaan ja vangit olivat täysin leirien vartijoiden armoilla. Valtiorikosoikeus ei langettanut kuolemantuomioita lapsille, mutta kenttäoikeuksissa niin tehtiin. Joillakin leireillä lapsia tapettiin myös mielivaltaisesti: esimerkiksi Tampereen vankileirillä vartija ampui yhdeksänvuotiaan Wilho Kuusijärven, koska tämä oli kurkistellut ovesta, ja kolmeviikkoinen vauva, Antti Adolf Matinpoika Wuori, murhattiin kuristamalla. Lukuisat epäoikeudenmukaisuudet, joita lapset saivat kärsiä joko leireillä tai tuomioistuimissa, saivat minut hyvin surulliseksi ja vihaiseksi.

Lapset sodassa 1918 on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä tietokirja: se muistuttaa, miten lapsia kohdeltiin tuohon aikaan pienikokoisina aikuisina, jotka saivat kärsiä sisällissodan seurauksista sekä sen voittajien mielivallasta aivan kuten täysikasvuisetkin. Minulla kesti pitkään saattaa teos päätökseen, mutta sen tarjoamat tiedot pitivät minut mietteliäänä niinäkin hetkinä, kun pidin taukoa kirjan lukemisesta. Pekkalaisen tutkimus antaa äänen ihmisryhmälle, joka on aikaisemmin tyystin unohdettu sisällissotaan liittyvästä aineistosta.

Ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat, eivät tiedä. 

Ne, jotka tietävät, eivät tee kumpaakaan. 

Sotatuomarina 1918 toiminut Toivo Tapanainen 1956

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kuitattua kirjan lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 24: surullinen kirja.

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta

©Hande

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta

Reuna 2018

Meri on täällä. Sininen utu, kostea ilma, lokit.

Maailman reuna, marginaali.

Toukokuussa, hyvin pitkästä aikaa, jonkin teoksen kirjailija lähestyi minua ja tarjosi arvostelukappaletta kirjastaan. Kyseessä oli Leena-Kaisa Laakso ja hänen kirjansa Tämän maailman reunalla. Otin tarjouksen ilomielin vastaan, sillä teos on Irlanti-aiheinen: olen ollut Irlannissa kahdesti ja maalla on erityinen paikka sydämessäni. Kiitokset arvostelukappaleesta!

Seikkailu. Kulttuuri. Maisema.

Kuulostaa juuri Irlannilta.

Vähän arjesta eroavalta, tuulentuivertamalta. 

Tämän maailman reunalla sisältää tuokiokuvia Irlannin länsirannikolta. Laakso on haastatellut kirjaansa varten paikallisia tavan tallaajia, länteen tuulen mukana tulleita sekä kirjailijoita. Näiden ihmisten kertomusten lisäksi mukana on Laakson omia proosatekstejä. Lukija pääsee tutustumaan teoksen kautta irlantilaisiin maisemiin, elämäntapaan ja kirjallisuuteen.

Dublin on ihania yrjöjenaikaisia taloja, kahviloita, kirjakauppoja, katumarketteja, pubeja, ongelmalähiöitä, ihmisiä, rosoa.

Galway on merentuoksuinen maalaisserkku. Villapaitoja ja järkeviä kenkiä, jatkuvaa sadetta, pieniä pubeja, tuttuja kasvoja. 

Kirja on erittäin tunnelmallinen ja etenee mukavan verkkaisesti. Sitä lukiessaan on mahdollista pysähtyä nauttimaan ilman, että teoksen rytmi siitä kärsisi. Tällainen verkkaisempi kerronta toi mieluisaa vaihtelua tapahtumarikkaiden kokemusten jälkeen. Laakson teksti on kaunista ja ilmavaa - oloni muuttui seesteiseksi joka kerta, kun tartuin kirjaan ja uppouduin sen tarinoihin.

Irlannin historia, erityisesti sen lähihistoria, sekä iirin kieli ovat kirjassa tapetilla. Iiri on hyvin vanha kieli, mutta sitä puhuu arkikielenään yhä harvempi. Siitä huolimatta on muun muassa iiriksi kirjoittavia kirjailijoita sekä muita ihmisiä, jotka yrittävät toiminnallaan pitää kielen hengissä. Pienen kielialueen asukkaana minusta on surullista, miten jonkun maan oma kieli tekee kuolemaa. Iirin kieli on kiehtonut minua vuosia ja haluaisin opiskella sitä, jos saan joskus tilaisuuden.

Iirinkielisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteistö on ehkä kadonnut, iirinkieliset yhteisöt ovat hajallaan ympäri maata. Tilalle ovat tulleet toiset, laajemmat yhteisöt. Olemme nykyään enemmän tekemisissä netin ja sosiaalisen median kautta. Siellä käydään hienoja kirjallisia keskusteluja, joihin osallistutaan kaikkialta maailmasta. Kieli on osa identieettiämme ja yksi syistä Irlannin itsenäistymiseen. Tuntuu, että nykypäivän Irlannin valtio on unohtanut sen, mistä se on peräisin.

Minulle tuli teosta lukiessani ajoittain tuttuuden tunne: olen tehnyt Irlannin länsirannikolle vain päiväreissun Cliffs of Moherin nähdäkseni, mutta matkan aikana teimme välipysähdyksiä paikkakunnille, joita kirjassa mainittiin. Mieleeni muistuivatkin bussikuskioppaamme kertomukset kyseisiin paikkoihin liittyen. Opin paikoista kirjan ansiosta lisää ja toivon pääseväni viettämään niissä enemmän aikaa joskus tulevaisuudessa.

Cliffs of Moher
©Hande

Tämän maailman reunalla on kirja, jonka pariin helposti unohtuu - nautin sen tarjoamista kertomuksista sekä tunnelmasta niin paljon, että irtauduin sen parista arkielämään erittäin vastentahtoisesti. Ainoa asia, joka minua kaihersi, olivat mustavalkoiset valokuvat: ne eivät tehneet oikeutta kohteilleen harmaudellaan. Laakson teos oli kuitenkin muilta osin minulle mieluinen lukukokemus ja herätti minussa jälleen kaipuun Irlantiin - seuraavalla kerralla voisinkin suunnata sinne länsirannikolle perinteisen Dublinin sijaan.

Länsirannikon maaseudulla ollaan toden reunalla. Tosi ja mielikuvitus sekoittuvat, ja kun ilta hämärtyy, kaikki näyttää toiselta. Alkaa uskoa tarinoita, kuulla maisevan puhuvan.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Laakson teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23: kirjassa on mukana meri.

Rästikirjojen miniarviot osa 2

©Hande

Lupaavan alkuspurtin jälkeen bloggaustahtini on hyytynyt kesätöiden, helteen sekä sittemmin yleisen kirjoitusjumin vuoksi, ja muutama bloggaus on roikkunut rästissä kesäkuusta asti. Minulla on olemassa kaikista niistä muistiinpanot, mutta aivoni eivät vain jostain syystä tottele käskyjäni, enkä saa kirjoitetuksi mitään mielekästä. Päätin olla itselleni armollinen ja turvautua jälleen kerran miniarviointeihin, jottei tarvitsisi vältellä uusien kirjojen lukemista.

~~~~~~

Batman: A Celebration of 75 Years

DC Comics 2014

Vuonna 2014 Batman täytti 75 vuotta. Sen kunniaksi DC Comics julkaisi kokoelman, joka sisältää sarjakuvia Yön ritarin koko olemassaolon ajalta. Ostin teoksen heti sopivan hetken koitettua, mutta kuten monet muutkin kirjahankintani, se jäi vuosien ajaksi pelkäksi hyllyn täytteeksi. Päätin ottaa teoksen lukuun kevätlukumaratonin aikana.

Teos sisältää mielenkiintoisen kattauksen sarjakuvia kaikilta vuosikymmeniltä, jolloin Batman on Gothamia vartioinut - pääsin vihdoinkin lukemaan myös ihkaensimmäisen Yön ritarista kertovan tarinan. Sarjakuvia lukiessani huomasin, miten paljon hahmo on vuosien varrella muuttunut: esimerkiksi Batmanin sääntö olla tappamatta on tullut osaksi hahmon imagoa vasta tuonnempana ensimmäisen sarjakuvan ilmestymisestä.

Kokoelma on jaettu viiteen lukuun Batman-sarjakuvien aikakausien mukaan. Jokaisen luvun alussa on infopaketti kyseistä aikakaudesta: niissä on tietoa kyseisen ajan hengestä sekä sen vaikutuksesta sarjakuviin. Ne olivat mukava lisä kirjaan ja lisäsivät ymmärrystäni sille, miksi sarjakuvien tunnelma on vaihdellut synkästä koomiseen ja takaisin.

Harsh tang of brimstone expanding in my chest... Every breath hot and bitter... But I can't give in...

Batman: A Celebration of 75 Years tarjoaa kurkistuksen suosikkisupersankarini kiehtovaan kehityskaareen. Kiinnostukseni eri vuosikymmenten Batman-sarjakuvia kohtaan lisääntyi ja todennäköisesti tulen etsimään tulevaisuudessa käsiini varsinaisen tietokirjan aiheesta.

Arvosana: ✮✮✮✮

Jan Guillou: Keikari
Like 2013

Luin viime vuonna Guilloun Suuri vuosisata-sarjan aloitusosan, Sillanrakentajat, Pride-lukuhaastetta varten. Päätin jatkaa sarjaa tänäkin vuonna lukuhaasteen kunniaksi, sillä se kertoo samasta aikakaudesta kuin edeltäjänsä, mutta homoseksuaaliksi osoittautuneen Sverren näkökulmasta. Veljessarjan kuopuksen vaiheet vievät lukijan Saksaan, Iso-Britanniaan, brittien Afrikkaan sekä Norjaan.

Romaanin vahvuuksia ovat huolellinen taustatyö, historiallinen realistisuus sekä todellisten henkilöiden, kuten Oscar Wilden ja Virginia Woolfin, käyttäminen fiktiivisten hahmojen rinnalla. Lisäksi Guillou kuvailee kaunistelematta kolonialismia ja sen vaikutuksia Britannian alusmaihin asukkaineen. Aloin lopulta voida pahoin brittien tekopyhyyden tähden - niin vaikuttavaa kerronta oli tältä osin.

Sverre, joka oli Afrikkaan tulon jälkeen tuntenut olevansa kolmas pyörä, nousi ja käveli kivetylle terassille, katseli hetken huikeaa tähtitaivasta ja mietti olevansa vain käymässä. Englantilaisten ajatukset Afrikan yliherruudesta olivat liian kaukana hänen omasta ajatusmaalmastaan, jotta hän voisi lisätä sisällä käytävään alati kiihkeämpään keskusteluun mitään mielekästä. Norjalaisilla kun ei selvästikään ollut mitään tekemistä Afrikan yliherruuden kanssa.

Kirjassa keskityttiin enemmän historiallisiin tapahtumiin kuin henkilöihin, minkä vuoksi tarinan hahmot jäivät minulle etäisemmiksi kuin sarjan ensimmäisen osan hahmokaarti. Pidin tästä huolimatta monista teoksen henkilöistä: erityisesti minua kiehtoi seksuaalivähemmistöön kuuluvien olojen kuvaaminen 1900-luvun alussa, vaikka kirjan hahmot saivat mahdollisuuden elää eräänlaisessa kuplassa, jossa yhteiskunnan suhtautumisen pystyi ainakin ajoittain unohtamaan - rahalla saa ja hevosella pääsee.

Keikari ei aivan yltänyt edeltäjänsä tasolle, mutta se onnistui pitämään mielenkiintoani yllä alusta loppuun asti. Surin ja iloitsin kirjaa lukiessani ja aion ehdottomasti jatkaa sarjan seuraavaan osaan sopivan hetken tullen.

Arvosana: ✮✮✮✮

Matt Haig: Radleyn perhe
Atena 2011

Ostin tämän kirjan ties miten monta vuotta sitten Helsingin kirjamessuilta, sillä se kertoo vampyyreista, jotka ovat kiehtoneet minua niin kauan kuin muistan. Tuttuun tapaan romaani unohtui hyllyjeni kätköihin, kunnes kaivoin sen esille #hyllynlämmittäjä-haastetta varten.

Radleyt ovat perinteisessä brittilähiössä elävä tuikitavallinen perhe. Heillä on kuitenkin salaisuus: he ovat pidättäytyjiä eli verenhimonsa kieltäviä vampyyreja. Perheen yritys elää sivistynyttä elämää joutuu kuitenkin koetukselle, kun odottamaton tapahtuma raivstelee Radleyja sekä heidän naapurustoaan.

Sellaista hänen elämänsä nykyisin on. Kirkasta, mitäänsanomatonta ja mautonta kuin vesi. Ja siihen voi hukkua täsmälleen yhtä helposti kuin vereenkin.

Minusta kirjan idea on hyvin kiehtova: en ole koskaan aiemmin törmännyt kertomukseen, jossa vampyyrit yrittäisivät elää kokonaan ilman verta. Toteutus herätti minussa kuitenkin ristiriitaisia tuntemuksia: kirjassa on hyvin toimivaa, mutta toisaalta myös väkinäistä huumoria, ja teoksen hahmot jäivät minulle melko etäisiksi, vaikka löysin osasta heistä myös samastumiskohtia.

Radleyn perhe oli ihan viihdyttävä, vaikka kokemuksesta jäi puuttumaan jotain. Kirja oli kuitenkin nopealukuinen, joten en ehtinyt turhautua siihen totaalisesti. Haigin teos on omintakeinen yhdistelmä vampyyritarinaa ja perhedraamaa, joka toimii oivallisesti välipalalukemisena.

Arvosana: ✮✮✮½

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia 2 - lisää vähäsanaista vertaistukea
Atena 2017

Luin kaksi vuotta sitten Karoliina Korhosen sarjakuvakokoelman Suomalaisten painajaisia - vähäsanaista vertaistukea ja pidin siitä paljon. Tuskin lienee siis yllätys, että hankin kokoelman jatko-osan viime vuonna Helsingin kirjamessuilta. Päätin lukea sen Sarjakuvahaastetta varten.

Teos on mukava ja hupaisa, ja löysin siitä tilanteita, joihin itsekin samastun. Valitettavasti toinen kokoelma ei ole kuitenkaan aivan yhtä oivaltava kuin edeltäjänsä. Viihdyin silti kokoelman parissa ihan hyvin ja se sopi Radleyn perheen tavoin hyväksi välilukemiseksi, vaikkei ollutkaan erityisen mieleenpainuva.

Arvosana: ✮✮✮

~~~~~~

P. S. Kolme kirjoista sopii Helmet-lukuhaasteeseen:
Keikari sopii kohtaan 27: kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta, Radleyn perhe kohtaan 16: kirjassa luetaan kirjaa, ja
Suomalaisten painajaisia 2 kohtaan 9: kirjan kansi on yksivärinen.