Jim Starlin: Batman - The Cult

©Hande

Jim Starlin: Batman - The Cult

DC Comics 1991

Helmikuun lopussa minun teki mieleni lukea sarjakuva suosikkisuper-sankaristani, sillä en ollut lukenut mitään Batmaniin liittyvää sitten viime vuoden elokuun. Valintani kohdistui Jim Starlinin teokseen, sillä sen avulla sain lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: se löytyy #hyllynlämmittäjä-pinostani ja sopii erinomaisesti myös Hurja Hassu Lukija-blogin lanseeraamaan Sarjakuvahaasteeseen. Batman - The Cult on muistaakseni ensimmäinen sarjakuvakirja, jonka olen koskaan ostanut - löysin sen vuosia sitten antikvariaatista. Siitä asti se on seistä nököttänyt hyllylläni odottamassa tuota helmikuun otollista lukuhetkeä.

Batman tutkii useamman pikkurikollisen kuolemaa ja päätyy erään johtolangan avulla tutkimaan viemäreitä. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, vaan Yön ritaria ammutaan ja hän menettää tajuntansa. Mies herää kahlehdittuna mystisen uskonnollisen kultin johtajan, Deacon Blackfiren, hoteista. Tämä Messiaan elkein esiintyvä mies yrittää tehdä Batmanista kulttinsa jäsenen kyseenalaisin keinoin - onnistuuko maailman paras etsivä vastustamaan aivopesua?

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.

Sarjakuva on tehty 1980-luvulla, ja se on aikalaistensa Killing Joken ja Yön ritarin tapaan synkkä tapahtumiltaan ja teemoiltaan. Teos käsittelee valtaa, korruptiota, uskonlahkojen dynamiikkaa sekä henkistä murtumista. Tarinan asetelma onkin hyvin mielenkiintoinen, sillä sinnikkään kiduttamisen ja manipuloinnin myötä Batman romahtaa henkisesti päätyen Blackfiren käsikassaraksi. Sankarin näkeminen niin haavoittuvaisessa asemassa muistuttaa hänen olevan inhimillinen olento, vaikka onkin harjoittanut itseään äärirajoille niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Vaikka tarinan idea onkin erinomainen, en vaikuttunut siitä niin paljon kuin olisin halunnut. En osaa selittää asiaa sen tarkemmin, mutta toteutuksesta jäi uupumaan jotakin - se ei mennyt ihon alle, vaikka suosikkisupersankarini on erittäin ahdistavassa tilanteessa. Minua jäi harmittamaan myös tarinan konna, Deacon Blackfire: hänessä oli hyvin paljon potentiaalia, mutta loppujen lopuksi hän jäi valitettavan ontoksi hahmoksi.

Juonipaljastukset päättyvät.

Teoksen on kuvittanut Bernie Wrightson ja värittänyt Bill Wray. Sarjakuvan visuaalinen ilme ei hurmannut minua, mutta on tarinaa ajatellen toimiva, ja piirrokset kuljettavat kertomusta hyvin eteenpäin. Kieltämättä minua nauratti, miten teoksen värimaailma on malliesimerkki tyypillisestä 1980-luvun tyylistä: paljon kirkkaita värejä. Se kuitenkin ajaa asiansa ja pidin kovasti murrettujen värien käytöstä neonsekamelskan rinnalla.

Batman - The Cult on idealtaan mielenkiintoinen teos, jonka käsittelemät teemat ovat ajankohtaisia nykyaikanakin. Sarjakuva on erittäin synkkä, ajoittain jopa makaaberi, eikä säästele lukijaa lainkaan. Vaikka teos ei hyödyntänytkään kaikkea potentiaaliaan, se oli ajatuksia herättävä: asiat ovat hyvin harvoin mustavalkoisia, eivätkä edes vahvimmat meistä ole voittamattomia.

The cure may kill me, but it's better than the disease... Fear.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sain teoksen lukemalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 12: sarjakuvaromaani.

Kevätlukumaraton - koonti

©Kaikkea kirjasta

Olen ollut viime kuukausina melko pihalla blogimaailman tapahtumista, sillä blogihiljaisuuteni on merkinnyt myös erittäin vähäistä ja satunnaista muiden blogien seuraamista. Sainkin vasta toissapäivänä tietää, että Kaikkea kirjasta-blogi järjestää Kevätlukumaratonin. Olen lukenut parin viime kuukauden aikana hävettävän vähän, joten päätin korjata tilannetta osallistumalla. Tarkoituksena on siis lukea vuorokauden aikana niin paljon kuin sielu sietää. Tarkemmat ohjeet löytyvät yllä olevasta linkistä.

Koska sain tietää lukumaratonista aivan hiljattain, en ole miettinyt tulevaa lukupinoani erityisemmin, vaan olen haalinut sen pikaisesti kasaan #hyllynlämmittäjä- sekä Sarjakuvahaastetta ajatellen. Näillä näkymin pyrin lukemaan etappini aikana seuraavia teoksia:

• Batman: A Celebration of 75 Years
• Isabel Allende: Zorron tarina
• David Finch: Batman: The Dark Knight - Golden Dawn
• David Finch, Paul Jenkins, Judd Winick & Joe Harris: Batman: The Dark Knight - Knight Terrors
• Jan Guillou: Keikari
• Stephen King: Thinner
• Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

©Hande

Pyrin lukemaan kaikkia teoksia edes jonkin verran, mutta todennäköisesti keskittymiseni tulee suuntautumaan tiukemmin, kunhan olen saanut kirjoista alkumaistiaiset. Koska maraton aiheuttaa suuren loikan hyvin vähäisestä lukemisesta ahmimiseen, en ota paineita luetusta sivumäärästä, vaan luen jaksamiseni ja mieltymysteni mukaan. Sen verran asetan itselleni tavoitteita, että voisin lukea jonkin aikaa myös ulkona. Minulla on vielä hommia tekemättä, joten aloitan urakkani illemmalla. Päivitän maratonini etenemistä tähän kirjoitukseen ja pyrin antamaan väliaikatietoja myös Facebookissa, Goodreadsissa ja Twitterissä.

*****

Klo 18:20 - Aloitetaanpa!

No niin, nyt velvollisuudet hoidettu ja voin aloittaa maratoonaamisen. Koska kello on jo melko paljon, menen heti ulos lukemaan, jotta saan nauttia lämmöstä ja auringosta. Ensimmäiseksi luettavakseni nappaan Jan Guilloun Keikarin, joka jatkaa viime vuonna lukemani Sillanrakentajat-kirjan tarinaa näkökulman vaihdoksella. Saa nähdä, mitä Suuren vuosisadan toinen osa tuo tullessaan...

Klo 22:35 - Tervetuloa Gotham Cityyn!

Urakkani on edennyt hitaahkosti, mutta varmasti. Alkuillasta luin ulkona, mutta ilma viileni sen verran, että palasin reilu tunnin päästä takaisin sisätiloihin. Olen nauttinut Guilloun Keikaria kulmasohvalla, kissojen vieressä musiikkia kuunnellen - maratonherkkuja unohtamatta! Keikari on pitänyt hyvin otteessaan, mutta kaipasin hieman vaihtelua, joten tartuin hetki sitten Batman: A Celebration of 75 Years-sarjakuvakokoelmaan. Se julkaistiin vuonna 2014 viittasankarin juhlavuoden kunniaksi ja sisältää eri tekijöiden sarjakuvia hahmon historian varrelta. Kokoelman aloittaa aivan ensimmäinen Batman-sarjakuva vuodelta 1939. En ole lukenut sitä koskaan aikaisemmin, joten oli mielenkiintoista nähdä, mistä kaikki on alkanut.

Sivuja luettuna: 140.

Klo 14:00 - ♫♪ His stallion as black as the night... ♪♫

Valvoin eilen melko myöhään somen sekä kirjojen parissa. Liekö johtuu lämpimistä keleistä, etten osaakaan enää mennä nukkumaan aikaisemmin. Luin reilu neljäsosan Batmanin juhlavuosikokoelmasta ja siten pääsin sarjakuvien Silver Age-aikakauteen, jolloin Batman oli ajoittain jopa hyvin camp-tyylinen karikatyyri alkuperäisestä. Tosin, ei Batman ollut aivan samanlainen vuonna 1939, kun vertaa paria viimeistä vuosikymmentä hahmon historiassa. Onkin ollut mielenkiintoista seurata sarjakuvien kautta hahmon kehitystä. Tämän jälkeen jatkoin The Dark Knight-sarjan prologiosaan Golden Dawn - luin sen jokin aika sitten loppuun. Kuvitus oli enimmäkseen hienoa ja kertomuksessa oli mielenkiintoisia elementtejä, mutta kokonaisuus jäi melko vaisuksi ja raakilemaiseksi. Toivottavasti myöhemmät osat ovat parempia.

Jatkoin lukemistani Isabel Allenden Zorron tarinalla. Se onkin sopiva jatkumo Batman-ahminnalleni, sillä Zorro on yksi niistä hahmoista, joista Bob Kane ja Bill Finger ottivat vaikutteita luodessaan Batmania. Hahmo on minulle hyvin tuttu lapsuudestani live action- ja animaatiotelevisiosarjan myötä. En ole koskaan lukenut kirjallista teosta hahmoon liittyen, joten tämä tulee olemaan mielenkiintoinen kokemus. Ainakin alku vaikuttaa hyvin lupaavalta.

Sivuja luettuna: 416.

Klo 18:40 - Viimeinen kumarrus

Maratoonaamiseni päättyi 20 minuuttia sitten. Tahtini ei kiihtynyt missään vaiheessa maratonin aikana, eikä se minua haittaa - tarkoitukseni oli vain päästä takaisin säännöllisemmän lukemisen makuun. Luin Zorron tarinasta ensimmäisen osion, minkä jälkeen olikin sopiva tilaisuus vaihtaa taas maisemaa. Palasin The Dark Knight-sarjan pariin aloittamalla Knight Terrorsin, jota luin niin pitkälle kuin ehdin ennen maratonin päättymistä omalta osaltani. Tarina vaikuttaa alkunsa perusteella mielenkiintoiselta, vaikka David Finchin tapa piirtää naisista anorektikkokehoisia saa vereni kiehumaan - valitettavasti kovin monissa supersankarisarjakuvissa naiskehoja ei kohdella kunnioittavasti, mutta tämä on jo rimanalitus.

Maratonin lukemisto:
Jan Guillou: Keikari, 110 sivua
Batman: A Celebration of 75 Years, 112 sivua
David Finch: Batman: The Dark Knight - Golden Dawn, 160 sivua (luettu loppuun)
Isabel Allende: Zorron tarina, 105 sivua
David Finch, Paul Jenkins, Judd Winick & Joe Harris: Batman: The Dark Knight - Knight Terrors, 75 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 562

En ehtinytkään tarttua Kingin Thinneriin enkä jatkaa Lapset sodassa 1918-tietokirjan parissa maratonin aikana, mutta ei se mitään - eihän kyseessä ole mikään suorituskilpailu. Sivusaldoni jäi keskimääräiseen tasooni nähden alhaiseksi, mutta tavoitteeni huomioonottaen olen siihen erittäin tyytyväinen. Tällä kertaa minulle ei iskenyt suurta himoa vain ahmia kirjoja suurella vauhdilla. Minulle jäi maratonista hyvä olo ja se muistutti minua siitä, että nyt minulla on lähes kolme kuukautta aikaa lukea vapaasti aivan mitä haluan, niin paljon kuin haluan.

Kiitos ja kumarrus!

Anneli Kanto: Veriruusut (kirja ja näytelmä)

©Hande

Anneli Kanto: Veriruusut

Gummerus 2008

Luettuani viime vuonna Lahtarit kiinnostuin Anneli Kannon muustakin tuotannosta. Onnistuin löytämään Veriruusujen kovakantisen version antikvariaatista, vaikkei se helppoa ollutkaan, ja jätin sen odottamaan sopivaa hetkeä. Se koitti tammikuussa, kun sain kutsun katsomaan kirjaan pohjaavaa näytelmää KOM-teatteriin. Päätin perehtyä kirjaan ennen sitä.

Veriruusut kertoo Suomen sisällissodassa mukana olleista, naispuolisista punakaartilaisista Valkeakoskella ja Tampereella. Romaanissa seurataan useamman henkilön vaiheita, mutta keskiössä ovat valkeakoskelaiset Sigrid ja Martta sekä tamperelainen Lempi. He havahtuvat vaatimaan itselleen tasa-arvoista kohtelua miesten kanssa ja ajautuvat samalla armottoman historian rattaisiin.

Astuessaan housuihin hän astui ulos tytön olemuksesta. Hänestä tuli jotain muuta. Häneen tarttui jokin villi ja väljä ominaisuus, kiihdyttävä, hurmaava seikka, joka sai sydämen takomaan ja veren kohisemaan korvissa.

Kuten Lahtareissakin, Kanto käsittelee valitsemaansa aihetta laajasti ja monipuolisesti. Vaikka suurinta osaa päähenkilöistä ajaa aatteen palo, punaisia ei nosteta jalustalle, muttei heitä nähdä myöskään sivistymättöminä raakalaisina ja punikkeina, kuten sodan vastapuoli halusi heidät kuvailla. Punaiset jäivät kylläkin sodan loppupuolella altavastaajiksi ja kärsivät suuresti valkoisten kostonhimosta sodan päätyttyä, mutteivät hekään puhtoisia pulmusia olleet, vaan syyllistyivät julmuuksiin siinä missä valkoisetkin.

Sisällissodan tapahtumien kuvailu on yksityiskohtaista ja raadollista, mutta itse sotatoimien sijaan romaanissa keskitytään eniten naispunakaartilaisten asemaan sekä valkoisten että punaisten silmissä. Valkoiset halveksivat punakaartiin liittyneitä naisia avoimesti, ja oikeastaan kielsivät heidän naiseutensa tyystin - rikkoivathan he julkeasti 1910-luvun yhteiskuntanormeja. Omienkin joukossa suhtautuminen oli vähintäänkin ristiriitaista: kunnioitus ei ollut taattua eivätkä monet punaisistakaan halunneet päästää naisia aseisiin. Naisten oli tapeltava asema itselleen.

Maailmankirjat olivat sekaisin, kun herrat pelkäsivät työväkeä ja yrittivät sitä mielistellä. Entiseen aikaan olisi reilusti sanottu, että harakka ei ole lintu eikä piika ihminen, ja naurettu päälle. Ei yksikään vallesmanni tai tuomari olisi jonkun piianpöhelön porua tosissaan ottanut ja käräjille kantanut.

Suurimman osan ajasta Veriruusut piti minut hyvin otteessaan. Näkökulman vaihto Valkeakoskelta Tampereelle katkaisi kuitenkin tarinan melko häiritsevällä tavalla ja tunnelma rikkoontui hieman. Siirtymä tapahtui kuin veitsellä leikaten, mutta kerronta nappasi jälleen mukaansa uuteen tilanteeseen tottumisen jälkeen. Kerronnan lisäksi arvostan suuresti Kannon tekemää taustatyötä, sillä tarina on niin yksityiskohtainen ja erinomaisesti punaisten tilanteen kaoottisuutta kuvailevaa, että kirjan maailma aukesi elävänä ja karmaisevana silmieni eteen.

Lempi ajatteli, että nämä olivat valkoisia, mutta yrittivät kaikkensa pelastaakseen venäläiset matruusit, jotka olivat yrittäneet tappaa suomalaiset lahtarit. Suomalaiset lahtarit olivat puolestansa yrittäneet tappaa matruusit. Toisessa paikassa kuulalla ja srapnellilla iskettiin ihmisenliha rikki ja ammuttiin räjähtävillä dum-dum-kuulilla, jotta paremmin ruumis repeytyisi ja henki lähtisi. Toisessa paikassa haavoja kursittiin kiinni ja ammuttuja koetettiin joka konstilla saada jäämään henkiin. 

Veriruusut on pysäyttävä kirja täynnä riipaisevia ihmiskohtaloita. Aloin myötäelää hahmojen vaiheita vahvasti, mikä lisäsi tunnereaktioideni voimakkuutta. Kirja huijasi ovelasti iloon ja toiveikkuuteen, mutta rysäytti hetken päästä haaveista maan pinnalle repien kaiken rikki. Teos muistuttaa oivallisesti, miten sota on silkkaa epäoikeudenmukaisuutta - punaiset rivitaistelijat tulivat omien päällikköjensä pettämiksi, kun huomattiin sodan olevan hävitty. Romaanissa isketään myös vasten kasvoja se tosiasia, että sodassa häviäjille tungetaan aina luu kurkkuun.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teos kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 46: kirjan nimessä on vain yksi sana.

KOM-teatterin näytelmä:

©Hande

Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta nähdä Lauri Maijalan ohjaama KOM-teatterin näytelmäversio Veriruusuista, tartuin siihen innolla. Pidän teatterista, mutta olen nähnyt näytelmiä harmittavan vähän - olen joutunut usein valitsemaan teatterin ja oopperan välillä, ja ooppera on lähes aina voittanut.

Ennen esityksen alkua bloggaajille oli järjestetty pieni tapahtuma teatterin vieressä olevassa ravintola Pontuksessa. Kirjailija Anneli Kanto sekä KOM-teatterin näyttelijä Vilma Melasniemi olivat paikalla kertomassa kirjasta sekä sen muuntamisesta näytelmämuotoon. Kanto kertoi romaanin kirjoittamisen taustoista ja Melasniemi teatteriproduktiosta. Tapahtuman aikan virisi mielenkiintoista keskustelua ja sain tietää, että osalla romaanin henkilöistä on esikuva todellisesta elämästä.

Veriruusut oli ensimmäinen kokemukseni KOM-teatterista. Paikka oli mukavan idyllinen ja näytelmän teema oli huomioitu sisustuksessa. En oikein tiennyt, mitä odottaa, joten saavuin paikalle avoimin mielin. Päästyämme sisään saliin kuljimme paikoillemme näyttämön kautta, mikä oli omalaatuinen ja mielenkiintoinen elämys. Näyttämöllä oli vain yksi ainoa lavaste, joka alkoi kutkutella mielikuvitustani.

Itse näytelmä oli erittäin vaikuttava: käsikirjoitus myötäili uskollisesti romaanin tarinaa, näyttelijät tekivät loistotyötä, tarinaa hienosti kuljettava musiikki sai ihon nousemaan kananlihalle ja lavasteet, puvut sekä tehosteet olivat hyvin upeita. Erityisesti työntekokohtaukset Valkeakosken paperitehtaalla tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen - oli lumoavaa huomata, miten niin yksinkertaisista lavastuksista saa niin paljon irti. Pidin kovasti myös näyttelijöistä, jotka sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisesti mieleeni jäivät Sigridiä esittänyt Helmi-Leena Nummela, Saiman roolissa nähty Inka Reyes sekä Niko Saarela Kalle Lundanina.

Näytelmä oli uskollinen alkuperäisteokselle, joskin muutamia muutoksia oli tehty: joidenkin hahmojen nimiä oli muutettu selkeyden vuoksi, sillä kirjassa on muutamia samannimisiä henkilöitä. Lisäksi kirjan Tampere-kohtaukset on jätetty kokonaan pois, mikä on kylläkin ymmärrettävää - näin hahmoja pystyttiin syventämään näytelmän antamissa puitteissa rauhassa eikä teoksesta tullut ylipitkää.

Ravintola Pontuksessa Anneli Kanto sanoi, että rajan ylittäneitä naisia on rangaistu aina - niin sisällissodan aikaan kuin nykypäivänäkin. Näytelmä toi tämän karmean tosiseikan hyvin esille ja poistuin teatterista mykistyneenä ja vaitonaisena. Koin ne samat tunnekuohut, jotka minulle tulivat kirjankin lukemisen aikana ja tiesin, ettei tämä vierailuni KOM-teatteriin tulisi jäämään viimeisekseni.

Suurkiitokset KOM-teatterille lipusta ja bloggaajaillasta!

1918-lukuhaasteen koonti

©Omppu Martin

Blogini on viettänyt nyt lähes kaksi kuukautta hiljaiseloa. Liekö minulla kevätväsymystä, kun jo pidemmän tovin on tuntunut siltä, että minusta on imetty kaikki mehut, enkä ole saanut kotona aikaiseksi mitään järkevää, vaikka aikaa kerrankin olisi. Opintoihini liittyvä ensimmäinen työharjoittelu päättyy tällä viikolla, ja ensimmäinen lukuvuosi lähenee loppuaan - aika se vain kiitää eteenpäin...

Olen ollut päivittämättä blogiani kauemmin kuin koskaan Tuntemattoman lukijan historiassa, joten päätin ryhdistäytyä Reader, why did I marry him?-blogin Ompun järjestämän 1918-lukuhaasteen päättymisen kunniaksi. Tänään myös Suomen sisällissodan päättymisestä tulee kuluneeksi sata vuotta. Sain luettua haastetta varten kuusi kirjaa ja niiden lisäksi kävin katsomassa kaksi näytelmää: KOM-teatterin Veriruusut sekä Vihan kevät - Helsinki 1918 Hakasalmen huvilassa. Veriruusut-näytelmästä tulee kirjoitus blogiin kirja-arvion yhteyteen, jahka saan sen tehtyä.

Luetut kirjat:

• Anneli Kanto: Lahtarit
• Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
• Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
• Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
• Anneli Kanto: Veriruusut
• Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918

Kahdesta lukemastani kirjasta en ole vielä kirjoittanut, mutta aion molemmista kirjoittaa mahdollisimman pian. Sisällytin Ruman sodan mukaan haastelukemistoon, sillä hyvin monessa sen artikkelissa kerrotaan, miten sisällissota vaikutti vahvasti monissa talvi- ja jatkosotaan liittyvissä asioissa. Vaikka taistelut olivat päättyneet ja vankileiritkin suljettu vuosikymmeniä aikaisemmin, sisällissota jatkui ihmisten mielissä - tuntuu oikeastaan siltä, että vasta nyt asiasta pystytään puhumaan melko avoimesti, kun suurin osa tapahtumaketjun kokeneista on jo poistunut keskuudestamme.

Vaikka lukuhaaste päättyikin tänään, aion jatkaa sisällissotateeman parissa, sillä minulla on kesken yksi aihetta käsittelevä kirja. Tartun myös mitä todennäköisemmin muihinkin aiheeseen liittyviin teoksiin tämän vuoden aikana. Yritän myös ryhdistäytyä blogin suhteen ja kirjoittaa rästitekstit julkaisuvalmiiksi.

Kiitokset Ompulle haasteen järjestämisestä!

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

©Hande

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Gummerus 2018

Huomasin tammikuussa, että Mike Pohjolalta oli ilmestymässä Suomen sisällissotaan sijoittuva teos, jossa omilla valinnoillaan voi vaikuttaa tarinan kulkuun. Asetelma kiehtoi minua sen verran paljon, että minun oli pakko pyytää teoksesta arvostelukappale, vaikka koulu piti minua kiireisenä. Kiitokset kustantamolle.

Sinä vuonna 1918 on immersiivinen romaani, jossa lukija päättää hahmonsa nimen, sukupuolen, kotipaikkakunnan, mahdollisen uskonnollisen tai aatteellisen vakaumuksen sekä tarinan laadun (onnellinen, murheellinen tai oikukas). Kaikki tarinat alkavat samalla tavalla, mutta toisesta luvusta alkaen lukijan valinnat ja arpaonni kuljettavat hahmoa kohti Suomen itsenäistymistä sekä sisällissotaa.

Teoksen asetelma on minusta hyvin mielenkiintoinen, sillä en ole törmännyt vastaavaan aiemmin kirjallisuuden saralla. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli valtaa kirjan tarinaan nähden ja sain luoda siihen oman hahmon. Aloitin kokemukseni pohjanmaalaisensa Selmana, joka kommunistisena huutolaislapsena päätyy hyväsydämisen torpparin, Pylkkään kasvatiksi. Hänen onnistuu vakuuttaa talonpoika Häyrinen armahtamaan torpparinsa, jolta on vaatimassa vastoin aiempaa sopimusta rahavuokraa. Myöhemmin Selma liittyy punakaartiin, mutta pieleen menneiden, rautatieasemaan liittyvien neuvotteluiden jälkeen jättää kaartin välttääkseen pidättämisen tai tapetuksi tulemisen. Hän joutuu valkoisten sotilaiden raiskaamaksi ja joutuu omiensa halveksunnan kohteeksi, kunnes piilottaa punakaartilaisen kotiinsa. Saksalaisten saavuttua Suomeen Selma pakenee piilopirttiin ja pysyy siellä sodan loppuun asti.

Päästyäni ensimmäisen tarinan loppuun aloitin heti seuraavan. Erilaisten tarinoiden luominen oli sen verran koukuttavaa, että loin yhteensä 17 hahmoa ennen kuin sain tarpeekseni. Kävin läpi kaikki tarinalaadut sekä kotiseutu-vaihtoehdot. Loin sekä miehiä että naisia, joiden joukossa oli valkoisia, punaisia sekä siviilejä. Osa hahmoista meni naimisiin, jotkut saivat lapsiakin - joko avioliiton sisällä tai sen ulkopuolella. Jotkut hahmoista olivat vastakkaisella puolella kuin puolisonsa, mutta yhdenkään liitto ei päättynyt eroon. Joistakin tuli torppareita tai talollisia, osasta jopa aatelisia. Jotkut joutuivat vankileireille ja tuomittiin kuolemaan, mutta onnistuivat selviämään tavalla tai toisella. Vain yksi hahmoistani kuoli vankileirillä, mutteivät muutkaan välttyneet vastoinkäymisiltä.

Vaikka lukukertojen lisäännyttyä tarinat alkoivat muistuttaa jossakin määrin toisiaan, sain lukea monenlaisia ihmiskohtaloita. Osa kokemistani tarinoista kehkeytyi hyvinkin mielenkiintoisiksi, mutta osa kertomuksista jäi valitettavan ohueksi, jopa mitäänsanomattomaksi. Ymmärrän, ettei tällaiseen teokseen saa rakennettua kovin syvälle luotaavia käänteitä, mutta ajoittain pinnallisuus ärsytti - yksikään hahmoistani ei kuitenkaan menehtynyt ennen Suomen itsenäistymistä. Lisäksi kirja sisälsi joitakin virheitä ja epäloogisuuksia, eikä siinä aina huomioitu kaikkia mahdollisia, aiemmin tehtyjä valintoja jatko-ohjeita annettaessa - tällöin tarina jäi umpikujaan. Sellaiseen tilanteeseen jouduttuani avasin solmut väkisin omavaltaisilla päätöksillä.

Joistakin puutteistaan huolimatta Sinä vuonna 1918 on viihdyttävä ja kiintoisa tapa perehtyä Suomen sisällissodan vaiheisiin sekä erilaisiin ihmiskohtaloihin maassa vallinneen kaaoksen keskellä. Monet hahmojeni vaiheista pysäyttivät minut pohtimaan sadan vuoden takaisten tapahtumien mielettömyyttä ja miten monen aikalaisen kohtalo oli kirjan arpapelin tavoin aivan oikeasti sattuman varassa. Lukisin mielelläni vastaavanlaisen romaanin toisestakin aiheesta.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain tämän kirjan lukemalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 49: vuonna 2018 julkaistu kirja.

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

©Hande

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

Bazar 2017

Olen jäänyt auttamattomasti koukkuun Flavia de Luce-sarjaan. Ennen kuin luin sarjan kuudennen osan loppuun, liityin Nokisen tomumajan arvoituksen varausjonoon kirjastossa, mutta jono oli pitkä kuin nälkävuosi, joten varauduin odottamaan teoksen käsiini saamista pitkään. Suureksi onnekseni huomasin joulukuun alussa, että eräs kirjabloggaajakollega oli myymässä teosta. Tuskin lienee yllätys, että ostin kirjan. Lukemiseen meni taas jokunen tovi, kirjasta johtumattomista syistä.

Nokisen tomumajan arvoituksessa vaihdetaan maisemaa, sillä Flavia lähetetään Neiti Bodycoten tyttökouluun Kanadaan. Hän ei ole tästä lainkaan mielissään, mutta saa jonkin verran muuta ajateltavaa, kun jo ensimmäisenä päivänään koulusta löytyy ruumis, vieläpä Flavian huoneesta. Nuori kemisti saa jälleen mahdollisuuden todistaa kykynsä salapoliisina.

Minun on tässä vaiheessa huomautettava, että minua ei missään määrin pelota olla pimeässä huoneessa kuolleen ruumiin kanssa. Pikemminkin päinvastoin. Pieni väristykseni johtui innostuksesta, ei pelosta.

Tarinan miljöön vaihtuminen Buckshawista kanadalaiseen sisäoppilaitokseen oli kiintoisa: Flavia saa seikkailuilleen uudenlaiset puitteet ja kirjassa esitellään uusia, kiinnostavia henkilöhahmoja. Flavia on tähän mennessä ollut tekemisissä enimmäkseen aikuisten kanssa, joten oli mukavaa nähdä, miten hän toimii muiden lasten kanssa, vaikka kaikki heistä eivät olekaan hänen ikätovereitaan. Kouluyhteisössä on vaikeaa pysyä yksinäisen suden roolissa, etenkin kun haluaa selvittää siellä tapahtuneen rikoksen.

Sain nauttia jälleen kerran Bradleyn eläväisestä kerronnasta sekä nerokkaasta sanailusta, jonka Maija Heikinheimo on oivallisesti suomentanut. Myös minulle hyvin rakas kuiva ja sarkastinen huumori on mukana, vaikkakin romaanin tunnelma on edeltäjänsä tapaan aiempaa synkempi ja ui teemojensa osalta syvissä vesissä.

Teoksen tarjoama mysteeri oli mielestäni kiehtova, mutta kirjan parasta antia on Flavian hahmokehitys. Pikkuvanhasta ja näsäviisaasta 12-vuotiaasta alkaa kuoriutua uusia puolia, jotka syventävät hänen persoonaansa entisestään. Koti-ikävä vaivaa vieraaseen ympäristöön joutunutta tyttöä ja lisäksi Flavia pysähtyy pohtimaan ensimmäistä kertaa, onko hän sittenkään aina oikeassa - tämä kaikki tekee minulle valmiiksi rakkaasta hahmosta vieläkin kiinnostavamman ja saa minut kaipaamaan lisää.

Olimme kumpainenkin betonimyllyyn työnnettyjä herkkiä sieluja.

Nautin kovasti Nokisen tomumajan arvoituksen lukemisesta: mysteeri oli mielenkiintoinen, de Lucen suvun vaiheita paljastui lisää ja Flavian hahmo sai uutta syvyyttä, joka takaa mielenkiintoni säilymisen vastaisuudessakin. Viihdyin hyvin Kanadassa, mutta siitä huolimatta, että seuraavakin osa olisi omasta puolestani voinut sijoittua sinne, olen iloinen Flavian paluusta Buckshawiin - minulla alkaa olla jo ikävä Doggeria. Jään innoissani odottamaan, mitä tulevaisuus tuo Flavialle tullessaan.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Kirja sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 32: kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

©Hande

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Aula & Co. 2016

Tässä se vihdoinkin on: viimeinen vuonna 2017 luettu kirja. Virallisesti ollaan jo kevään puolella, mutta maisemat ovat vielä sen verran lumiset, ettei tästä teoksesta kirjoittaminen maaliskuussa tunnu tänä vuonna niin koomiselta. Matt Haigin jouluaiheinen kertomus oli kiehtonut minua jo melko pitkään, kiitos blogiyhteisön lukuisten arvioiden. Minulla ei ole tapana lukea teemaan sopivia kirjoja joulun alla, mutta viikon mittaisen Superlukumaratonin erityishaasteet saivat minut turvautumaan kirjastoon ja lainaamaan tämän joulukirjan.

Kirjan asetelma muistuttaa mielestäni jossain määrin Joulutarina-elokuvan vastaavaa: Poika nimeltä Joulussa nimittäin kerrotaan, miten köyhän puunhakkaaja-isänsä kanssa keskellä korpea asuvasta Nikolas-pojasta tulee joulupukki. Hänen isänsä lähtee pienen retkikunnan mukana tutkimusmatkalle paremman toimeentulon toivossa. Nikolasta tulee hoitamaan kamala Charlotta-täti, jonka julmuus saa pojan karkaamaan kotoa ja etsimään isäänsä kaukaa pohjoisesta.

Hän ymmärsi, että kauheat asiat - edes kaikkein kauheimmat asiat - eivät pysäyttäneet maailman menoa. Elämä jatkui.

Yllätyin saatuani aikoinaan tietää, että teos sijoittuu Suomeen: miljöinä on oikeita maamme paikkakuntia ja Nikolas päätyy tarinan edetessä Korvatunturille. On hauskaa huomata, että joku muukin kuin suomalainen tunnustaa tämän tosiseikan joulupukin asuinpaikasta - se nimittäin on totinen tosi. Tosin, kirja sisältää joitakin hullunkurisuuksia liittyen Suomen maantieteeseen ja geologiaan: Suomessa on vuori ja kirjasta löytyvässä kartassa osa paikkakunnista on aivan väärässä paikassa. Nämä seikat pistivät jonkin verran silmään, mutteivät häirinneet liikaa lukukokemusta.

Romaanissa oli aistittavissa roalddahlmainen tunnelma: tarina sisältää kosolti mustaa, ajoittain jopa makaaberia huumoria sekä niin absurdeja käänteitä, että välillä piti pysähtyä miettimään, mitä juuri äsken tuli oikein luettua. Teos seisoo kuitenkin vankasti omilla jaloillaan ja sisältää omaperäisiä piirteitä, sillä se yhdistelee häpeilemättä brittiläisiä sekä suomalaisia joulu- ja kansanperinteitä. Se tuntui ajoittain hyvin hassulta, koska tarina sijoittui Suomeen, mutta toisaalta se oli myös mielenkiintoista.

Poika nimeltä Joulu on yhdistelmä vakavuutta, huumoria sekä jouluista tunnelmaa. Chris Mouldin kuvitus tuo siihen hienon lisän ja se sopii tarinaan kuin nenä päähän. Vaikka teos sisältää joitakin epäloogisuuksia (ei, porojen selässä ei voi edelleenkään ratsastaa), nautin kirjan lukemisesta sekä sen tarjoamasta sanomasta. Se nimittäin opettaa, ettei mikään ole mahdotonta: on vain mahdollisuuksia, joita ei ole vielä ymmärtänyt.

Arvosana: ✮✮✮✮