maanantai 11. tammikuuta 2016

Gaston Leroux: Oopperan kummitus

©Hande
Gaston Leroux: Oopperan kummitus
Karisto 1993

Viime vuoteni kruunasi kauan odottamani kulttuurielämys: näin Kansallisoopperalla Oopperan kummitus-musikaalin ensimmäistä kertaa elämässäni paikan päällä. Lumouduin kokemuksesta tyystin: kuuntelen ja laulan teoksen kappaleita edelleen. Lisäksi sormeni alkoivat syyhytä halusta lukea romaani, jota ilman suosikkimusikaalinin ei olisi koskaan syntynytkään. Olen lukenut kirjan kerran aikaisemmin viitisen vuotta sitten. Lainasin sen tuolloin kirjastosta, mutta sittemmin löysin teoksen antikvariaatista omaan kirjakokoelmaani.

Teoksen tarina taitaa olla suurimmalle osalle ihmisistä tuttu: pariisilaista oopperataloa vainoaa salaperäinen kummitus, joka on rakastunut nuoreen laulajattareen, Christineen. Kummitus ei ole kuitenkaan neidon ainoa ihailija, ja asiat mutkistuvat entisestään Kummituksen ja varakreivi de Chagnyn kilpaillessa laulajattaren suosiosta.

Sekä romaani että musikaali käyttävät tarinassaan samoja raameja, mutta mielestäni kirjan versio on pelottavampi ja surullisempi - siinä sukelletaan hahmojen mielten syvyyksiin perusteellisemmin ja salaperäisyyden huntu ympäröi tapahtumia suurimman osan ajasta. Kirjan kerrontatyyli piti minut pihtiotteessaan loppuun asti, eikä tarina ollut mielestäni hetkeäkään kuiva tai väsyttävä. Vaikka tarina onkin minulle entuudestaan tuttu, sen jännittynyt tunnelma valtasi minut ja ajoittain kylmiä väreitä kulki selkäpiitäni pitkin.
"Sitten hän lankesi polvilleen eteeni eikä sanonut enää mitään! Hänen nöyryytensä palautti minulle hitusen rohkeuttani, ja valo palautti minut todellisuuteen. Niin merkillinen kuin seikkailu olikin, niin minua ympäröivät nyt tavalliset, näkyvät, kourin kosketeltavat esineet. Huonekalut, verhot, valot, maljakot, vieläpä kukat koreissaan tuntuivat vangitsevan mielikuvitukseni tämän salongin rajoihin, joka oli aivan yhtä banaali kuin mikä salonki tahansa, joka ei sijainnut oopperan alla kellarissa. Olin ymmärtävinäni, että olin tekemisissä hirvittävän omalaatuisen henkilön kanssa, jonka oli jollain salaperäisellä tavalla onnistunut asettumaan tänne, oopperatalon alle, viisi kerrosta maan alle. Ja ääni, ääni jonka olin tuntenut naamion alta, oli polvillaan edessäni ja oli mies. Purskahdin itkuun. Ja miehen, joka yhä oli polvillaan edessäni, oli täytynyt käsittää syy kyyneliini, sillä hän sanoi: 'Se on totta, Christine! Minä en ole mikään enkeli, en mikään henki, en mikään kummitus! Minä olen Erik!'"
Oopperan kummituksen henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa herättivät minunlaiseni kyökkipsykologin mielenkiinnon. Kummitus, joka paljastuu Erik-nimiseksi, kasvoiltaan epämuodostuneeksi mieheksi, sai minut puolelleen hyvin pian. Minun käy häntä kovasti sääliksi ja toivoin useampaankin otteeseen voivani syöksyä kirjan sivuille antaakseni hänelle halauksen. Erik toimii väärin, enkä hyväksy hänen julmuuksiaan, mutta siitä huolimatta ymmärrän, miksi hän kokee olevansa oikeutettu toimimaan niin kuin toimii. Kirjassa tämän onnettoman, rakkautta vaille jääneen miehen taustoja avataan enemmän, ja jälleen kerran huomasin menettäneeni sydämeni Erikille jälleen kerran - hänen surunsa ja epätoivonsa riipaisee niin syvältä, etten voi olla toivomatta hänelle hyvää.

Minusta romaanin kaksi muuta päähenkilöä, Christine ja Raoul, ovat inhottavia. Silti olen yllättynyt, ettei Christine olekaan niin avuton kuin naishenkilöt yleensä 1900-luvun alun kirjallisuudessa ja että ainakin ajoittan hän tuntee sääliä ulkomuodoltaan inhottavaa Erikiä kohtaan. Raoul on mielestäni kaikista ärsyttävin kaikista: hän on piloille hemmoteltu, yli-iso kakara, joka on vähintäänkin yhtä omistushaluinen kuin Erik. Mies, joka kokee omistavansa naisen, jonka on tuntenut lapsena ja jonka tunteista hän ei tiedä mitään, on kaikkea muuta kuin täydellinen sulhaskandidaatti. Erikin syyn inhottavalle käytökselle sentään voi ymmärtää, koska omien vanhempiensakin hyljeksimältä ihmiseltä ei voi odottaa kovin hyvää empatiakykyä.

Goottilaiset kauhukertomukset ovat aina olleet lähellä sydäntäni, ja Oopperan kummitus on tosiaankin yksi hienoimmista ja mielenpainuvimmista genren edustajista. Tarina on koskettava ja mielenkiintoisen lisämausteen tuo kirjailijan esipuhe, jossa hän vakuuttaa tarinan olevan tosi. Osa teoksen tapahtumista ovatkin todistettavasti tosia, mutta tuskin saamme koskaan tietää, onko päähenkilöillä edes löyhää esikuvaa tosielämästä. Niin tai näin, ei ole epäilystäkään, etteikö Oopperan kummitus pysyisi mielessäni lopun ikääni.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

6 kommenttia:

  1. Tämä on roikkunut omallakin lukulistalla jo ihan liian kauan ja nytkähti nyt arviosi luettuani tyrkylle heti seuraavien joukkoon :) Goottilaisten romaanien antoisimpia hahmoja ovat monesti juuri nuo hieman poikkeavat, hyljeksityt, rujot hahmot, joissa on pelottavuudestaan huolimatta jotain hyvin inhimillistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on aivan totta - myös Pariisin Notre-Damessa Quasimodo oli mielestäni yksi kiinnostavimmista hahmoista.
      Olin myös yllättynyt, miten avoimesti kirjailija asettuu luomansa, epämuodostuneen hahmon puolelle, mikä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Ainakin omasta mielestäni Oopperan kummitus on lukemisen arvoinen ja kuulisin mielelläni, mitä sinä siitä pidät. :)

      Poista
  2. Minullakin tämä on ollut jo pitkään lukulistalla: Oopperan kummitus on ehdottomasti paras näkemäni musikaali ja elokuva ylipäätään. Kiva kuulla myös romaanista positiivisia sanoja. Pitää noutaa kirjastosta piakkoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin musikaali tuli ensimmäisen kerran tutuksi vuoden 2004 elokuvaversion myötä - sittemmin näin elokuvateatterissa teoksen 25-vuotisjuhlaesityksen ja uuden vuoden aattona lopulta livenä.
      Aikoinaan 25-vuotisjuhlaesitys innoitti minut lukemaan myös romaaniversion, koska musikaali on minulle todella tärkeä ja totta kai halusin tietää, millainen on alkuperäisteos.

      Poista
  3. Tämän kirjan voisikin lisätä omalle lukulistalle. En ihan tiedä ovatko goottilaiset romaanit tai kauhukirjat lähellä sydäntäni, mutta pidän vuoden 2004 elokuvaversiosta ja olisi mukava tutustua tähän tarinaan tarkemmin. Kirjan ehtisikin vielä hyvin lukea ennen kuin pääsen maaliskuussa itsekin viimein näkemään Kansallisoopperan version.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi lukemaan - kirja avaa paremmin Kummituksen taustoja, ja luonnollisesti musikaali on vetänyt mutkia suoriksi joiltakin osin muissakin asioissa.
      Ja Kansallisoopperan versio oli todellakin upea! Mukavaa, että sinulla kokemus on vielä edessä - minua alkoi melkein harmittaa, etten ostanut keväänkin näytökseen lippua, niin vaikuttunut olin. :D

      Poista