Helsingin kirjamessut 2017 2/4

Kirjamessukokemusteni jälkipuinti jatkuu perjantain raportilla.

Messupäivä 2

Kuten torstainakin, istuin perjantaiaamupäivän kiltisti koulun penkillä. Vapauden koitettua säntäsin saman tien Messukeskukseen - aluksi keskityin eri osastojen tarkempaan tutkailuun, sillä torstaina en ehtinyt nuuskia kaikkia paikkoja. En ehtinyt kuitenkaan tutkailla kauan, ennen kuin suuntasin kuuntelemaan päivän ensimmäistä haastattelua. Jouduin tekemään vaikean valinnan kahden kiinnostavan ohjelman väliltä, ja päädyin Mila Teräksen haastatteluun hänen teoksensa Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä tiimoilta. Tulin paikalle etuajassa ja näin sattumalta Saran Saran kirjat-blogista - vaihdoimme muutaman sanan, ennen kuin hän jatkoi matkaansa toisaalle.

Anna Kortelainen (vas.) ja Mila Teräs
©Hande

Haastattelussa Teräs kertoi, miten hän intoutui kirjoittamaan kirjan yhdestä rakastetuimmasta taiteilijastamme käytyään katsomassa Schjerfbeckille omistettua näyttelyä Ateneumissa. Schjerfbeck oli naistaiteilijoiden pioneereja, sillä hänen elinaikanaan heitä ei ollut vielä kovin montaa. Hänen elämänsä oli Teräksen kertoman mukaan mielenkiintoinen ja surujen täyteinen - maalaamista itsekin harrastava Teräs kuvaili taulun olevan runo, jolla ilmaista niitä asioita, joita ei voi sanoiksi pukea. Olen jo aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota Jäljet-romaaniin, mutta haastattelun jälkeen olin varma siitä, että haluan romaanin jossain vaiheessa lukea.

Taideaiheisen ohjelman jälkeen omistin tunnin epämääräiselle haahuilulle, jonka myötä kevensin hiukan lompakkoani. Sitten koittikin seuraavan ohjelmanumeron aika. Ketään tuskin yllättää, että kyseessä oli jälleen kerran historia-aiheinen tapahtuma: Ida Suolahti on kirjoittanut tietokirjan Yhteiset sotavangit - Suomen ja Saksan vankiluovutukset jatkosodassa, ja oli kertomassa teoksestaan.

Suolahti kertoi Suomen luovuttaneen noin 2 900 sotavankia Saksaan erilaisia tarkoitusperiä varten: osa valjastettiin työvoimaksi, jotkut haluttiin tiedus-telijoiksi ja osasta tehtiin sotilaita. Suurimman osan henkilöllisyys ja luovutus-paikka ovat tiedossa, joten Suolahdella on ollut kattava aineisto käytössään. Haastattelijan kysyessä - en valitettavasti muista hänen nimeään, messulehden tiedot eivät täsmää lopullisen ohjelman kanssa - Suolahti kertoi, ettei Suomessa vainottu erityisesti juutalaisia tai luovutettukaan heitä, sillä kommunismia pidettiin paljon pahempana uhkana. Suomen vankileirien olot olivat huonot, mutta toisaalta myös omat kansalaisetkin kärsivät puutetta - vangeilla asiat olivat kuitenkin vielä huonommin, sillä he elivät suljetuissa ympäristöissä, kun taas suomalaiset pystyivät hyödyntämään omavaraisuutaan tai maalla asuvia sukulaisiaan elintarvikepulan lievittämiseksi.

Ohjelmalavan katsomolta lähdin muutaman välipysähdyksen kautta Boknäsin osastolle katsastamaan, olisiko siellä muita bloggaajia paikalla. Tiedustelumatkani ei ollut turha: paikalla olivat ainakin Pauline von Dahl, Arja Kulttuuri kukoistaa-blogista, Niina, Lukupinon Simo, Pihi nainen Pihin naisen elämää-blogista ja Les! Lue!-blogin Reetta. Juttelimme kirjallisuudesta ja monesta muustakin asiasta - minulle tuli hyvin kotoisa olo sohvalla istuessa ja mainiosta seurasta nauttiessa. Myöhemmin lähdimme Pihin naisen kanssa kuuntelemaan Toinen tuntematon-novellikokoelmaan liittyvää keskustelua. Toinen tuntematon kertoo Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naisista, jotka esiintyvät alkuperäisteoksessa vain viittauksina ja häivähdyksinä. 22 kirjailijaa lähti mukaan projektiin, ja kirjoittivat omat näkemyksensä valitsemistaan hahmoista.

Anna Kortelainen (vas.), Hanna Weselius,
Antti Heikkinen ja Laura Gustafsson
©Hande

Kokoelman tekijöistä haastateltava olivat Carola Mäkisen isoisä-novellin kirjoittanut Hanna Weselius, Yksi tavallinen Vassa-novellin kirjoittanut Laura Gustafsson sekä Antti Heikkinen, jonka kynästä on syntynyt Jauhot-novelli. Weseliuksen novelli kertoo Tuntemattoman sotilaan alussa esitellyn ja sen jälkeen unohdetun Mäkisen tuntemasta naapurin tytöstä, jonka valokuvaa nuorimies pitää mukanaan. Weselius halusi antaa tälle hyvin kaukaiseksi jääneelle naiselle kasvot ja luonteen. Gustafsson otti käsittelyynsä sotamies Rahikaisen "lempivaimon" Petroskoista. Hän antoi tytölle nimen ja kipakan luonteen - Gustafsson ei halunnut tehdä Vassasta uhria tai marttyyria. Heikkinen kirjoitti novellin Antero Rokan vaimosta, Lyytistä, joka on saanut Linnan klassikossa eniten mainintoja. Heikkinen myöntää, ettei olisi halunnut ottaa "liian itsestäänselvää" hahmoa, mutta suostui tehtävään, koska häntä pyydettiin mukaan viimeiseksi ja kaikki muut hahmot oli jo jaettu muiden osallistujien kesken. Heikkinen pohdiskelee novellissaan, miten Rokan vaimona oleminen on tuskin aina helppoa, sillä miestä voitaisiin kuvailla energiasyöpöksi. Haastattelijoista kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Linnan "miessaagan", kuten Gustafsson asian ilmaisi, naishahmojen äänten pääseminen kuuluville on hyvä asia, ja olen aivan samaa mieltä. Luin novellikokoelman loppuun päivää ennen kirjamessujen alkamista ja vaikutuin - yritän kirjoittaa siitä mielipiteeni mahdollisimman pian.

Mielenkiintoisen keskustelun jälkeen haahuilin jälleen kirjaostastoilla sekä pidin ruokatauon. Väsyttyäni vaelteluun palasin Boknäsille rupattelemaan muiden bloggaajien kanssa. Keskustelunaiheet harhailivat kirjallisuudesta myös musiikin, erityisesti klassisen musiikin puolelle - minä ja Lukupinon Simo ainakin saimme aikaiseksi rönsyilevän keskustelun aiheesta. Tuskin siis yllättää, että suuntasimme samaa matkaa kuuntelemaan seuraavaa ohjelmanumeroa, joka käsitteli Kansallisoopperan ja -baletin Suomi 100-produktiota, Kalevalanmaata.

Värttinä-yhtyeen esitykset saivat ihon kananlihalle.
©Hande

Ohjelma alkoi ja päättyi Kansanmusiikkiyhtye Värttinän lumoavilla lauluesityksillä. Välissä Kalevalanmaasta keskustelivat teoksen tekijä sekä Suomen kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve, musiikin Kalevalanmaahan säveltänyt ja koonnut Tuomas Kantelinen sekä professori Matti Häikiö. Tanskasta kotoisin oleva Greve ilmoitti Kalevalanmaan olevan kunnianosoitus Suomelle, jossa hän on asunut kymmenen vuotta. Kantelinen ja Greve ovat tehneet aikaisemminkin yhteistyötä - säveltäjä kertoi Greven olevan mukava työtoveri. Kalevalanmaa ammentaa suomalaisesta mytologiasta sekä maamme historiasta, ja Häikiö oli tekijöiden neuvonantajana historian tapahtumien osalta.

Musiikki- ja tanssispektaakkelin yksi keskeisistä hahmoista on Sisu, joka on pieni, iloinen poika. Greve selittää valintaa sillä, ettei sisu hänen mielestään ole ainoastaan otsa rypyssä raatamista, vaan myös omaan itseensä uskomista. Tanskalaisillakin on oma sanansa, hygge, joka on kiireettömästi, rennosti ja nautiskellen tehdystä asiasta syntyvä elämys - sitäkin on vaikeaa selittää ulkomaalaisille, kuten sisuakin. Kantelinen letkautti keskustelun yhteydessä, että sisu on hygge ilman kynttilöitä ja sohvaa, höystettynä hyppysellisellä kiroilua (vapaa käännös englannista). Keskustelija pohtivat myös eroja Tanskan ja Suomen historiassa. Häikiö kertoo meidän historiamme olevan rankempi kuin Tanskan, ja maamme ankarat luonnonolot sekä muut vaikeat kokemukset selittävät paljon suomalaisten olemusta. Greve innostui myös kertomaan, miten Suomi on turvallinen maa elää ja maamme systeemi on eksklusiivinen - nämä asiat ovat melko ainutlaatuisia ja meidän tulisi olla Greven mukaan niistä ylpeitä. Minulla on lippu Kalevalanmaan yhteen näytökseen ja keskustelu sai minut odottamaan marraskuun loppua innolla.

Tuomas Kantelinen (vas.), Matti Häikiö, Kenneth Greve
ja keskustelua ohjannut Liisa Riekki.
©Hande

Keskustelun jälkeen intouduimme keskustelemaan klassisesta musiikista ummet ja lammet. Juttua riitti niin paljon, että havahduimme kuulutukseen, joka ilmoitti Messukeskuksen olevan auki vielä 15 minuuttia. Kävin hakemassa tavarani naulakosta ja suuntasin neljän ostamani kirjan kera vielä Tennispalatsiin elokuvaa katsomaan - olin kotona vasta yöllä.

Jatkuu ylihuomenna...

Helsingin kirjamessut 2017 1/4

©Hande

Koko vuoden suosikkitapahtumani eli Helsingin kirjamessut on nyt nähty ja koettu - pientä messuväsymystä on vielä ilmassa, mutta päällimmäisenä on tyytyväisyys. Hyvällä muistilla varustetut, pitkäaikaiset lukijani saattavat tietää, että kyseessä oli minun 17. kertani kirjamessuilla. Olen käynyt tapahtumassa niiden ensimmäisestä järjestämiskerrasta lähtien, enkä suostuisi jättämään sitä väliin mistään hinnasta. Osallistuin kirjamessuille toista kertaa kirjabloggaajan ominaisuudessa - kiitokset Messukeskukselle bloggaajapassista!

Osallistuin messuille jokaisena päivänä. Jaan tunnelmointini neljään osaan lukijaystävällisyyden nimissä.

Messupäivä 1

Koska tahdon olla tunnollinen opiskelija, menin kiltisti torstain aamupäivällä oleville oppitunneilleni sen sijaan, että olisin ottanut omaa lomaa ja mennyt messuille heti aukeamishetkellä. Saavuin Messukeskukseen puolenpäivän jälkeen. Pian paikalle pääsyni jälkeen myös äitini saapui messuilemaan ja suuntasimmekin yhdessä kuuntelemaan ensimmäistä ohjelmaa Heidi Köngäksen Sandra-romaanista. Kirja kertoo Suomen sisällissodasta sivustakatsojan näkökulmasta ja kuvailee torpparin vaimon selviytymistä, kun mies on viety rintamalle ja tila sekä lapset jäävät yksin Sandran kontolle. Kaiken hyvän lisäksi talo sijaitsee kahden rintamalinjan välissä. Romaani pohjaa Köngäksen omaan sukuhistoriaan - Sandra on hänen isoäitinsä. Olen lukenut Köngäkseltä entuudestaan vain Dora, Dora-teoksen, ja Sandra alkoi kiinnostaa minua haastattelun myötä.

Ehdin kierrellä paikkoja hetkisen, ennen kuin matkasin kuuntelemaan päivän toista ohjelmaa HS Suomi 100 vuotta: 1917. Historijoitsijat Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma ovat kirjoittaneet kirjan 1917 - Suomen ihmisten vuosi, jossa he käsittelevät vuoden 1917 tapahtumia silloin eläneiden suomalaisten näkökulmasta. Heidän mukaansa maamme itsenäistymiseen vaikutti suurimmaksi osaksi nationalismi. Itsenäistyminen ei ollut kuitenkaan itsestäänselvyys: Suomen "talouspatut" halusivat ensin pysyä kiinni Venäjässä liiketoimiensa vuoksi, mutta ääni muuttui kellossa lokakuun vallankumouksen puhjettua - haluttiin jättää uppoava laiva. Mielenkiintoista oli lisäksi, miten monesta Venäjän palveluksesta loikanneesta suomalaisesta - Mannerheim heidän joukossaan - tuli ajan mittaan suomalaisten sankari. Keskustelussa kävi ilmi myös, että tuon ajan kirjailijat olivat ainutlaatuisen aktiivisia poliittisesti. Keskustelijat eivät uskoneet vastaavanlaista tapahtuvan enää nykyaikana, sillä sata vuotta sitten vain harvalla oli mahdollisuus ilmaista kirjallisesti mielipiteensä, joten kirjailijoista kehkeytyi koko kansan äänitorvia, sillä heidän joukostaa löytyi erilaisia poliittisia mielipiteitä.

Kai Häggman (vas.), Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma
haastattelijanaan Jukka Petäjä.
©Hande

Tässä välissä myös isäni oli liittynyt seuraamme - en ollut ainoa, jolla oli arkivelvollisuuksia hoidettavanaan ennen messuilua. Kiertelin jonkin aikaa heidän seurassaan, kunnes päätin viettää aikaa muutaman kanssabloggaajan kanssa. Olin jo aiemminkin messujen aikana törmännyt osaan: Kirja vieköön!-blogin riitta k:hon, Yöpöydän kirjojen Niinaan, Tekstiluolan Tuomakseen sekä Tiina Pasaseen. Hengailuhetken vietin Lukulahnan, Bookishteapartyn Katrin sekä Kirjavarkaan kanssa. Tuli jutusteltua melko pitkät pätkät.

Ruokataukoni omine eväineni vietin perheeni kanssa, ja suuntasin saman tien päivän kolmanteen ja viimeiseen ohjelmaan Katja Kallion Yön kantajasta. Kallion kuudes romaani pohjaa tositapahtumiin, huonomaineisella Seilin saarella yli 20 vuotta eläneen Amanda Aaltosen vaiheisiin - tai oikeammin siitä annettuihin pieniin vihjeisiin. Haastattelun aikana kirjailija totesi, ettei Aaltonen olisi nykyaikana joutunut suljetuksi muun yhteiskunnan ulkopuolelle loppuelämäkseen. Kallio ei kuitenkaan tehnyt Aaltosesta pelkästään uhria tai marttyyria, vaan hän myöntää Amandan olevan luonteeltaan myös vaikea, eräänlainen energiasyöppö. Yhdyn täysin haastattelijana olleen Anna Kortelaisen ylistyksiin kirjan kauniista kielestä ja vaietun asian esille tuomisesta - en edes tiennyt Seilin saaren olemassaolosta ennen kirjan ilmestymistä. Kirja kertoo tarinan, kuten Kallio itse kauniisti ilmaisi, elämän kuokkavieraista. Haastattelun jälkeen rohkaisin mieleni ja aloin jutella Kallion kanssa. Sain myös häneltä signeerauksen omaan kappaleeseeni Yön kantajasta - voi jukran pujut!

Katja Kallio (vas.) haastattelijanaan Anna Kortelainen.
©Hande

Viimeisten aukiolotuntien ajan kiertelin vanhempieni kanssa Messukeskusta - kävimme myös katsastamassa Ruoka & Viini-puolen tarjonnan maistiaisista nauttien ja muutamia ostoksia tehden. Tämän jälkeen lähdimme kotimatkalle. Kassini ei painanut mahdottomasti, sillä olin ostanut messujen ensimmäisen päivän aikana vain kolme kirjaa sekä yhden kortin.

Jatkuu huomenna...

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

©Hande

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

WSOY 1997

Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaasteen päättymisestä on jo yli puolitoista kuukautta, mutta pitäähän minun kirjoittaa vielä viimeisestä kirjasta, jonka haastetta varten luin. Palasin Astrid Lindgrenin klassikkoteoksen pariin vuosien tauon jälkeen, sillä Peppi Pitkätossu on ollut yksi lapsuusaikani esikuvista. Kaipasin myös hyvän mielen kirjaa vastapainoksi aiemmin lukemilleni, synkemille teoksille. Tuskin siis yllättää, että valitsin Peppi Pitkätossun tarinan Lindgrenin laajasta tuotannosta. Peppi Pitkätossun tarina pitää sisällään kaikki Lindgrenin kirjoittamat teokset maailman vahvimmasta tytöstä, niitä on yhteensä kolme kappaletta: Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä.

Peppilotta Sikurina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu, maailman vahvin tyttö, muuttaa pienen kaupungin laidalla sijaitsevaan Huvikumpuun Herra Tossavainen-niminen apinansa sekä hevosensa kanssa. Hänen äitinsä on enkeli ja merikapteeni-isänsä on kadonnut merillä, mutta Peppi on neuvokas ja pärjää erinomaisesti itsekseen. Huvikummun naapurissa on talo, jossa asuvat sisarukset, Tommi ja Annikka, vanhempiensa kanssa. Lapset ystävystyvät keskenään ja luvassa on paljon hauskanpitoa.

Kirja koostuu pienemmistä tarinoista, jotka kuitenkin linkittyvät toisiinsa luoden eheän kokonaisuuden. Kertomukset ovat hassun hauskoja, ja sain nauraa moneen otteeseen niitä lukiessani. Lisäksi teoksen lukeminen oli nostalgista, sillä se herätti minussa monia muistoja kirjaan, sen hahmoihin sekä omiin vaiheisiini liittyen. Jos tarinoita kaivelee pintaa syvemmältä, hauskuuden ja pirteyden verhon takaa on löydettävissä myös vakavia teemoja, kuten yksinäisyys ja kiusaaminen. Teos ottaa näihin aiheisiin hienovaraisesti kantaa ja antaa pohtimisen aihetta kirjaa lukevalle aikuisellekin.

Nautin kirjan tarinoista kovasti, mutta silmiini pistivät vanhahtavat termit, jotka eivät ole soveliaita nykykielessä. Koska kyseessä on lastenkirja, termit häiritsevät minua - oikeastaan ne häiritsivät minua myös lapsuudessani, sillä termit eivät olleet enää silloinkaan hyväksyttäviä. Suomennos on varmaan vieläkin vanhempi kuin omistamani painoksen ilmestymisvuosi, en osaa muuten selittää termien käyttöä. En tiedä, onko käännöstä muokattu myöhemmissä painoksissa, mutta mielestäni se olisi suotavaa - kirjat vaikuttavat kuitenkin lukevan lapsen asennemaailman muodostumiseen.

Peppi Pitkätossun tarina on mielikuvituksen riemujuhlaa: luovuus kukoistaa ja teoksen päälimmäinen sanoma kuuluttaa, että annetaan lasten olla lapsia. Samastuin edelleen Peppiin monessa asiassa vahvasti, ja kirjan lukeminen muistuttikin minulle, ettei lapsenmielisyys ole suinkaan pahasta aikuisillakaan. Päälimmäiseksi minulle jäi tämä ajatus: kenenkään ei kannata kasvaa aikuiseksi - ainakaan liikaa.

Arvosana: ✮✮✮✮

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

©Hande

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Bazar 2016

Innostuttuani Flavia de Lucesta Piiraan maku makea-romaanin lukemisen myötä olen metsästellyt sarjan jatko-osia kissojen ja koirien kanssa - tehtävä ei ole suinkaan ollut helppo. Neljännen osan nappasin verkkokirjakaupan alennusmyynnistä, loput löytämistäni ovat antikvariaateista. Luin Hopeisen hummerihaarukan tapauksen heinäkuun kesälukumaratonin aikana lähes kokonaan, joten pitihän minun sisällyttää tämä seuraava osa elokuun koitokseen mukaan. Kuten aikaisemmassa tekstissäni kerroin, bloggaukset ovat viivästyneet koulutöiden ja nyt pois väistyneen kirjoitusjumin vuoksi.

Minulla on kuitenkin sellainen elämänkatsomus, että villan lämpö peittoaa muotirytkyissä hytisemisen missä tahansa olosuhteissa.

Joulu on ovella ja Flavia on kehitellyt suunnitelman pyydystääkseen joulupukin - pitäähän hänen olemassaolonsa todistaa epäileville isosiskoille. Buckshawissa käy myös kuhina, kun kartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, sillä Flavian isä on taloudellisissa vaikeuksissa ja sallimalla kartanon käyttämisen kuvauksissa konkurssi pysyy toistaiseksi loitolla. Kuvausryhmään kuuluvat kaksi näyttelijätähteä järjestävät avoimen esityksen, jota suurin osa kyläläisistä tulee katsomaan, mutta asiat mutkistuvat, kun esityksen aikana iskee sankka lumimyrsky, jonka vuoksi kyläläiset jäävät jumiin kartanoon. Seuraavan yön aikana yksi paikalla olleista kuolee, ja Flavian on jälleen laitettava taitonsa peliin arvoituksen selvittämiseksi.

Teoksen suljetun paikan mysteeri oli viihdyttävä, vaikkei tarjonnutkaan minulle kovin suurta aivopähkinää purtavaksi. Siinä oli mielenkiintoisia elementtejä, mutta se ei onnistunut viemään minua tyystin mennessään, kuten kävi Hopeisen hummerihaarukan tapauksenkin kohdalla - tosin pidin tämän kirjan tarjoamasta arvoituksesta enemmän. Joulupukkiin liittyvä sivujuonne oli sen sijaan mielestäni sympaattinen ja toi värikkyyttä vastapainoksi selvitettävän rikoksen aiheuttamalle synkähkölle tunnelmalle.

Tällaista se oli aaveiden kanssa: ne ilmestyvät mitä ihmeellisimpiin aikoihin mitä omituisimmissa paikoissa.

Kirjan parasta antia on henkilöhahmojen sekä heidän keskinäisten suhteidensa kehittyminen. Erityisesti Flavian kipuilu menneisyyden sekä lapsuuden ja varttumisen välisen ristiriidan kanssa sai aivonystyräni hereille ja kiinnyin tyttöön  vieläkin lujemmin. Lisäksi Buckshawin jokapaikanhöylä Dogger oli tässä osassa merkittävämmässä asemassa kuin Hopeisen hummerihaarukan tapauksessa, mikä ilahdutti minut ikihyviksi - ei, en suinkaan onnistu kiintymään tarinoiden hovimestareihin tai vastaaviin.

Joskus minusta tuntui kuin seisoisin hajasäärin kylmän valtameren yllä - toinen jalka uudessa maailmassa, toinen vanhassa. Samalla kun ne ajelehtivat vääjäämättä kauemmas toisistaan, minä olin vaarassa repeytyä kahtia.

Romaani uhkuu samaa henkeä kuin edeltäjänsäkin: murhamysteeri ilman turhaa väkivallalla mässäilyä, purevaa huumoria, vakavia teemoja sekä kiehtovia henkilöhahmoja, unohtamatta kirjallisia viittauksia. Flavia-kirjoja lukiessani minulle tulee kutkuttava ja lämmin olo, mutta samaan aikaan ne saavat minut mietteliääksi ja melankoliseksi. Sain naureskella tarinan kommennuksille, mutta koin myös jännitystä sekä liikutusta - erityisesti teoksen loppuosio sai sydämeni pakahtumaan, hyvällä tavalla.

Filminauha kohtalon käsissä- kirjan taso on korkeampi kuin edeltäjänsä, mutta se ei silti aivan kohonnut sarjan ensimmäisen ja toisen osan rinnalle arvoasteikossani. Pidin kuitenkin tarinasta ja minua on alkanut kiinnostaa, mihin suuntaan Flavian elämä oikein kääntyy, joten palaan kemisti-etsivän seikkailujen pariin heti, kun se on mahdollista.

Kirjat ovat kuin happi syvänmerensukeltajalle --. Jos ne viedään pois, voi saman tien ruveta laskemaan ilmakuplia.

Arvosana: ✮✮✮✮

Saanen esitellä itseni kirjoin? osa 2

©Hande

Opiskeluelämä on pitänyt tiiviisti otteessaan, mutta nyt ensimmäinen tenttini on tehty ja minulla on hetki aikaa hengähtää. Olen viimeistelemässä yhtä rästibloggauksistani, mutta ajattelin sitä ennen julkaista haasteen. Näin Kirja vieköön!-blogin riitta k:n kertoneen itsestään bloggaamiensa kirjojen nimien kautta. Tämän haasteen on lanseerannut alunperin Kirjat kertovat-blogi.
Olen kertonut itsestäni aikaisemmin kirjahyllystäni löytyvien teosten nimillä viitisen kuukautta sitten, vastaukseni voi lukea halutessaan täältä.

Lapsena olin: Tuntematon sotilas

Nyt olen: Oman elämänsä sankari

Haluaisin olla: Iso kiltti jätti

Ominaisuuteni, josta en luovu: Tuhat loistavaa aurinkoa

Taito, jota haluan kehittää: Heräämisen aika

Kotini: Täällä Pohjantähden alla

Elämäni: Odysseia

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Lennä, uneksi

Asia, jota ilman en voisi elää: Oma huone

Asia, jota en haluaisi kokea: Musta rakkaus

Työni: Sinun tähtesi

Työpöydälläni: Jokeri

Yöpöydälläni: Hylätty puutarha

Antavat voimaa: Kerro minulle jotain hyvää

Vievät voimia: Kuolema kulkee perheessä

Haaveilen: Jos olisit tässä

Viestini ystävälle: P. S. Rakastan sinua

Minua mietityttää usein: Linnunrata

Minua pelottaa joskus: Lahtarit

Tulevaisuudensuunnitelmani: Yön ritari

Haasteen saa saa ottaa käyttöönsä vapaasti. Ensi viikolla minulla ei ole koulua ollenkaan ja lupaan hoitaa rästitekstit blogiin pienen lomani aikana.